Toukokuuta ja vähän kesääkin - loppu lähestyy

Pubissa taas, edessä tällä kertaa Adnams May Day. Niin, ja enää vajaat neljä viikkoa jäljellä Lontoossa. Vähän alkaa jo paniikki tulla – joko pitää lähteä takaisin Helsinkiin? Vastahan tänne alkaa olla kotiutunut. Vastahan täällä alkavat ystävyyssuhteet lujittua. Fiilikset ovat ristiriitaiset, kun ei millään haluaisi lähteä, mutta samalla halajan päästä nauttimaan Stadin kesästä, ja tietysti käymään mökillä. No, joka tapauksessa. Järvialuereissun jälkeen matkailu on jäänyt hieman vähemmälle, joskin tarkoituksena olisi vielä yrittää käydä Canterburyssa ja Bathissa. Torquay:n reissu taitaa toiveista huolimatta jäädä seuraavalle vierailulle (jälkikirjoitus: niin taitavat jäädä myös Canterbury ja Bath).

Mitä minä sitten olen tehnyt? No kohtalaisen paljon töitä ainakin, eli sama virsi jatkuu. Aavistuksen omainen uupumus alkaa jo orastaa, mutta johan tästä on edellisestä oikeasta lomasta aikaa ehtinyt vierähtääkin. Tietysti osa uupumuksesta tulee siitäkin, ettei viikonloppuisin yleensä tule erityisemmin levättyä, vaan koko ajan sitä on menossa pää kolmantena jalkana (en voi kuitenkaan sanoa, että levottomuus kaduttaisi lainkaan). Eräänä toukokuun lopun viikonloppuna siis muuan liskomies Lippäjärveltä, eli Ilmo, oli vierailulla täällä. Sain kuin sainkin hankittua patjan Ilmoa varten eräältä paikalliselta ystävältäni, ja puolittaiseksi yllätykseksi patja mahtui pienen huoneeni lattialle. Ensi töiksemme siis haimme patjan Whitechapelista ja kävelytimme sen kotiin – sitä ennen tosin Ilmolta oli ehtinyt akku loppua, mutta onneksi löysi minut Liverpool Streetin asemalta, ja kävimme myös syömässä tutussa ja turvallisessa Lahore Kebab Housessa Whitechapelin nurkilla. Nihari ei taaskaan pettänyt; mikä annos, mikä mesta. Ja omat pullot mukaan, voiko sitä enää enempää ravintolalta toivoa? Ei tarvitse olla riippuvainen baarimestarin tai vastaavan valinnoista! No, muuten tuo torstai-ilta menikin todella rauhassa, ja menimme nukkumaan varmaan jo ennen yhtä.

Perjantaina oli uusi päivä, ja ensi töiksemme kävimme nauttimassa pienet aamupalat E. Pellicci:ssä Bethnal Green Roadilla, ja sitten siinä kulman takana sattuikin olemaan huippupubi King’s Arms, jossa upotimme päivän ensimmäiset oluet. Siitä matka jatkui kohti Shoreditchiä, ja matkan varrella BrewDogissakin tuli pysähdyttyä. Pienen kiertelyn päätteeksi nappasimme vietnamilaista lounaan puolikkaaksi (Keu on mestan nimi, hyvät lounaat), josta riensimme the Griffiniin muutamalle kaljalle yhteisen ystävämme Peterin kanssa. Peterillä oli perhevelvollisuuksia myöhemmin, mutta ehdimme kuitenkin parissa tunnissa sen neljä tuoppia repimään (Ilmo teki tässä kohtaa ”Akit” ja jätti jokaisesta tuopista noin kolmanneksen juomatta, kun ei meinannut pysyä Peterin tahdissa). Tästä sitten kiertelimme hiljalleen kohti etelää Cityn läpi, ja päädyimme tsekkaamaan pari pubia vielä joen eteläpuolelta. Nälkä alkoi kuitenkin illalla vaivata, joten ei muuta kuin Barclay’s-pyörät alle ja takaisin kohti Bethnal Greeniä, jossa meitä odottivat kaupungin parhaat pizzat, joita paikallinen Italina tarjoilee (tämä on muuten varma tieto – olen aikaisemmin koeajanut muutamien italialaisten parhaiksi hehkuttamia pizzapaikkoja, mutta ei ole Italinan voittanutta). Siitä sitten vielä Mother Kelly’sin (mikä olutvalikoima!) ja Star of Bethnal Greenin kautta nukkumaan.

Seuraavana päivänä luvassa oli aamiainen läheisessä Gallery Cafessa, jota joku paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö pyörittää – siitä sitten matka Westfield-ostoskeskukseen Stratfordiin (on kaiketi Euroopan suurin sisäostoskeskus) hankkimaan tarvikkeet illan toogahippoja varten, josta taas takaisin Broadway Marketille syömään katukeittiösafkoja. Ilmon ghanalaisessa annoksessa oli niin tulista chilitahnaa, että maistettuani sellaisen nuppineulan nupin kokoisen nöötin sellaisenaan olin täysin pois pelistä noin parin minuutin ajan. Hackneysta palasimme kotiin nopeasti sovittelemaan toogat niskaan, ja tästä lähdimme kohti joen eteläpuolta, joissa nuo toogabungabungat olivat. Parin pubin kautta pääsimmekin paikalle, ja juhlissa nautiskelimme sitten vaihteeksi Kreikka-teeman mukaisesti mm. viiniä ja ouzoa. Kemut olivat siinä määrit hauskat, että lähdimme kotiin päin vasta ehkä puoli neljän aikaan aamuyöstä, ja päädyimme lopulta kävelemään kotiin, kun takseja ei juuri vastaan tullut. Näin tuli Lontookin tutuksi kukonlaulun aikaan – hyvät olivat näkymät Tower Bridgeltä.

Sunnuntai meni sitten kohtalaisen iisisti, ja kävimme lähinnä syömässä Mikkeli-kaverimme Juhon kanssa Clerkenwellissa, ja kävimme patsastelemassa niiden pakollisten turistinähtävyyksien luona Westminsterissä, johon kävelimme Piccadillyn ja muiden läpi. Westminsteristä kävelimme Buckinghamin palatsin editse ja Hyde Parkin läpi lopulta Paddingtonilta, mistä Ilmon juna Heathrow:lle lähti. Kävelimme itse asiassa lähes koko matkan Bethnal Greenistä Paddingtonille, eli päivän askeleet ainakin tulivat täyteen. Illalla satuin vielä menemään katsomaan lätkän MM-kisojen finaalin Lontoon Suomi-baariin The Famous 3 Kingsiin, ja surullinen matsihan se oli. Jossain määrin järkyttävänä havaintona kohtalaisen suuri osa paikalla olleista venäläisistä faneista taputti ja hurrasi ilmeisen ironiattomasti joka ikinen kerta, kun katsomossa istunutta Putinia kuvattiin.

Noin muuten olen viettänyt yleisesti ottaen nämä kesäiset viikonloppuni täällä Lontoossa – alkaa jotenkin tuntua siltä, että aika käy vähiin, joten olen pyrkinyt etupäässä sitten nauttimaan tästä viikonloppuelämästä, mitä Lontoo pystyy tarjoamaan. Lähinnä olen siis pyöräillyt ympäri itäistä Lontoota, notkunut puistoissa, ja istunut pubeissa. Tässä kesäkuun alussa kuitenkin sattui eräs todella merkittävä lauantai-ilta. Nimittäin epäilemättä maailman kovin kasassa oleva pumppu Public Enemy saapui keikalle Brixtoniin. Viimeksi näin Public Enemyn viime kesänä Flow:ssa, ja ukot vetivät selkeästi festareiden parhaan show:n. Tällä kertaa Chuck D, Flavor Flav ja kumppanit räjäyttivät koko pankkirakennuksen holveineen tuusan nuuskaksi – en muistanut, millaista on riehaantua noin totaalisesti, eikä sanoista ole mihinkään koko settiä kuvaamaan, joten jätän kuvailun tähän. Viimeksi, kun näin tämän luokan keikan, vuosi oli 2003 ja orkesteri, mikäpä muukaan kuin Public Enemy.

Tässä välissä on myös tämä ETHOS-tutkimusyksikkö, missä olen töissä, virallisesti avata seremonioineen kaikkineen. Avajaisista jäi päällimmäisenä mieleen Shellin hallituksen entisen puheenjohtajan Mark Moody-Stuartin jutustelut, lähinnä siis sen takia, että ensimmäistä kertaa näin livenä sellaisen ihmisen puhuvan niitä näitä, josta huokuu sellainen itseluottamus, joka syntyy siitä, että tottuu siihen, että kaikki ympärillä olevat aina kuuntelevat jokaisen sanasi.

Suomikavereitakin täällä on käynyt. Ehkä hupaisimpana esimerkkinä yhteen näistä törmäsin eräänä kauniina lauantai-iltapäivänä, kun tavoilleni tyypillisesti nojailin liikennemerkkiin Broadway Marketilla, ja joku (selkeästi suomalainen) yhtäkkiä huhuili nimeäni. Pienen hetken tuntui, kuin olisin ollut unessa; olin yhdessä paikassa, johon yhdistyi asioita aivan toisesta paikasta. Mutta eihän siinä, lounastelujen jälkeen muutamaan pubiin, ja illaksi Mile Endiin vielä vähän kaljoittelemaan. Pelkkiä yllätyksiä täällä ei kuitenkaan ole näiden suomalaisten suhteen ollut, vaan tässä pari viikonloppua sitten tuli yhden illan verran istuskeltua historiallisessa Mayflower-pubissa (ikivanha pubi, jonka edestä Mayflower aikoinaan lähti Ameriikkaan) useamman oluen + illallisen verran erään hyvän ystäväni kanssa, joka sattui olemaan käymässä perheensä kanssa.  

Mutta mutta, tämä riittänee tällä erää. Ehkäpä vielä yhden tai kaksi juttua täältä tai ainakin tänne liittyen kirjoitan. Tässä on kaksi yötä jäljellä italo-kommuunissa, jonka jälkeen pääsen jo hetken kaivattuun rauhaan asuntoon, jossa asuu pelkästään allekirjoittanut itse. Menneenä viikonloppuna meitä asui tuossa n. 70 neliön kämpässä 10, isoäidit ja kaikki olivat mukana. Siinä alettiin jo hieman kärsivällisyyttä koetella, kun kylppäreitä on vain yksi, ja tuntui, että 24/7 asunnossa oli joku hereillä pälpättämässä. Ei silti, kyllähän noita säheltäjiä vähän ikävä tulee. Kuten myös ruokaa, ehkäpä siitä ja oluesta voisi jotain seuraavaksi kirjoittaa. Jos ehtii, nämä MM-kisat syövät päivittäistä potentiaalista kirjoitusaikaa noin kuusi tuntia. Tämän jutun kirjoittamisen aloitin melkein pari viikkoa sitten - tiukka dedis + alkaneet kisat ovat kuitenkin syöneet kirjoitusmahdollisuuksia.