Warwick, ja vähän muutakin

No, vierähtihän tässä vähän pidempään uuden luvun kirjoittamiseen kuin mitä tarkoitus oli. Puolessatoista viikossa on ehtinyt sattua paljon, ja vähän olisi tuota backlogiakin kiinni kurottavana vielä. Vielä ei tässä luvussa siis päästä ajan tasalle kaiken kanssa. Tarkoitus olisi kirjoittaa ainakin yksi työkuvioille omistettu luku (on ollut hyvä meininki), yksi ruoka- ja pubijutuille omistettu kirjoitus, ja yksi sellainen yleisiä huomioita –tyyppinen luku, mutta katsotaan nyt, miten nämä tästä asettautuvat. Näin neljännelle vuosikymmenelle ehtineenä sitä on jo ehtinyt oppia, ettei liika suunnitteleminen, tai ainakaan suunnitelmien kiveen hakkaaminen yleensä johda parempaan elämänlaatuun. Ja muuten surkeasta infrasta huolimatta elämänlaatu täällä on pääosin erittäin hyvää, ainakin osin johtuen hyvästä oluesta (terveiset täältä pubista taas!) ja erittäin mukavasta tavasta nähdä ihmisiä ja käydä pubeissa myös arkisin – hajotkaa kotirotat sinne kammioihinne Helsinkiin!

Mutta, viime viikolla tein ensimmäisen ekskursioni Lontoon ulkopuolelle, vaikka kyllähän täälläkin vielä riittää tutkimatonta tannerta kartoitettavana. Määränpäänä oli Warwick, vaikka juna Coventryyn menikin; Warwickin yliopistosta piti alun perin tulla Coventryn yliopisto, mutta kaupungilla ei ollutkaan rahaa, joten varakkaampi Warwick kaappasi kunnian ja yliopisto nimettiin Warwickin mukaan, vaikka rakennettiinkin aivan Coventryn rajojen ulkopuolelle, mutta kuitenkin selkeästi Coventrya lähemmäs. Junamatka kesti reilun tunnin verran ja kulki kauniiden, Emmerdalemäisten aaltoilevien niittyjen läpi (ja edestakainen matka maksoi puolitoistaviikkoa etukäteen varattuna vain 14 puntaa). Näin siis tuli maaseutukosketus jo junan ikkunasta. Ensimmäinen päivä vierähti lähinnä paikallisen yliopiston kauppikseen tutustuessa ja muutaman tutkimuspaperin kanssa painiessa. Päivä oli oikeastaan niin tehokas, että seuraava päivä menikin turisteillessa.

Paria linnaa tuli käytyä (vihdoinkin!) katselemassa – onhan se lordille soveliasta käydä tarkastelemassa potentiaalisia asumuksia, tai ainakin malleja sellaiselle. Itse asiassa Lontoon the Tower on tullut jo tarkastettua, joten ensimmäiset linnat nämä eivät olleet. Mutta nämä olivat Kenilworthin linna ja Warwickin linna, joista ensimmäinen oli aavemaisen tyylikäs, ja jälkimmäinen taasen valtavan suuri ja upea, mutta valitettavasti muurien sisäpuolelta käytännössä lasten huvipuistoksi pilattu kiirastuli (johon emme menneet). Warwickissa oli muutenkin paljon keskiaikaisia rakennuksia, joka tällaista wannabe-ritaria tietenkin miellyttää. Ehdinpä myös katsoa Suomi – Venäjä –ottelun pubissa Leamingdonissa, joten kaikenlaista sitä yhteen päivään mahtuikin (tosiaan muutama pubikin).

Paluu arkeen oli sutjakka, loppuviikko menikin töiden parissa, Ruotsi-matsia surressa, pronssista vähän iloitessa (no okei, Teemun suhteen todella paljon. Muu osa kisoista ei kiinnostanut edes vähää alusta), ja ensimmäisen todellisen illasta aamuun –juhlimiskeikan parissa (hämmentäviä hetkiä kyseenalaisissa paikoissa, mutta hauskaa oli; ei siitä kuitenkaan sen enempää). Tämän lopettelen tähän, ja yritän päästä julkaisun pariin seuraavalla kertaa hieman nopeammin.

PS. Tästä saa nyt helposti sellaisen kuvan, että olen koko ajan kaljoittelemassa täällä. En oikeasti ole, ihan koko aikaa ainakaan. Tai ainakin viikoittainen olutmääräni on täällä tippunut jonkin verran Helsingin vastaavasta.

PPS. Vielä en ole uutta pyörää löytänyt, mutta olen ajellut noilla Barclay’s bikeilla, eli täkäläisillä kaupunkipyörällä. Kahdella punnalla saa jopomaisen kolmivaihteisen vuorokaudeksi, mutta pidemmäksi ajaksi saa alhaisemmalla vuorokausikustannuksella. Täällä kuitenkin tulee käveltyä sen verran usein töihin, että lainailen pyöriä melko satunnaisesti. Oma kuitenkin täytyy hankkia, aikomuksena kun on tehdä junalla miniekskursioita lähiseutujen kaupunkeihin viikonloppuisin, ja ottaa pyörä mukaan. Aamulähtö + liikkuminen pyörällä + illalla takaisin = win. Tällaisia reissuja on suunnitteilla ainakin Canterburyyn ja Doveriin.

Asettuminen ottaa aikansa

No niin, eiköhän se ole aika tämäkin saada aloitetuksi, nyt kun alkaa asettautuminen tänne Lontooseen hiljakseen olla pulkassa. Eli tänne on tarkoitus kerran viikossa-parissa kirjoitella elämästä vierailevana tutkijana Cass Business Schoolissa; uudessa ympäristössä sitä tapaa olla huomattavasti normaalia tarkkanäköisempi, ja näissä vajaassa kolmessa viikossa on jo ehtinyt havaintoja ja käytännön oppitunteja tulla vastaan varsin mukavasti. Nämä ovat olleet epäilemättä elämäni pisimmät kolme viikkoa moneen vuoteen, ja pääosin positiivisessa mielessä (vaikka omat nikottelunsa tähän on toki mahtunut). Mutta aloitetaanpa tämä blogijuttu vaikkapa keskittymällä näin aluksi tähän asettautumiseen, noin pääpiirteittäin.

Norwegian lennätti minut Lontooseen 28. tammikuuta, ja pienessä maailmassa kun elämme, mahtui tuohonkin koneeseen yksi Mikkeli-kaveri, joten ei tarvinnut matkankaan aikana tylsistyä. Koska olin huomannut asunnon hankkimisen Suomesta käsin olevan varsin hankalaa, olin varannut neljäksi päiväksi airbnb:n Bethnal Greenistä, johon olin tiedustelujeni perusteella ajatellut majoittua. Kokemus oli hyvä, joskin neljä päivää on melko lyhyt aika asunnon löytämiseen, kun samalla pitäisi uuteen työpaikkaankin tutustua. Totesin, että asia on helpointa hoitaa sekä fokusoimalla omaa hakua vastailemalla ainoastaan ilmoituksiin, jotka vaikuttavat mukavien tyyppien kirjoittamilta – agenttien laittamia ilmoituksia en käytännössä edes vilkaissut – että keskittämällä hajauttaminen. Tämä tarkoitti sitä, että lopulta kävin kolmessa näytössä (joista kaksi olisin saanut), ja speedflatmating-nimisessä tapahtumassa, jossa lauma lontoolaisia tapasi baarissa tarrat rinnassa; toisissa tarroissa luki, että henkilö on asuntoa vailla, ja toisilla lapun väri taas viittasi vuokralaisen etsintään. No, lopulta siis päädyin valitsemaan yhden näistä perinteisellä haulla löytämäni huoneen Bethnal Greenistä. Sopivasti tämä huoneisto sijaitsee entisessä council estatessa, joka on varmaankin lähimaiden getoin asuinalue (kuvassa alla).

Niin, itse asunto sitten. No, tällainen kovissa liemissä keitetty nuori aikuinen kun olen, en tietenkään vähästä säikähdä. Katonrajassa ja näköjään myös ikkunan alla lattiarajassa on jonkin verran pintahometta, samoin kuin kylpyhuoneen katossa. Lontoo ilman hometta ei ole Lontoo alkuunkaan. Kämppiksiä on viisi, kaikki italialaisia. Erittäin sympaattista porukkaa, ja ovat käytännössä muuttaneet tänne töihin, koska kotimaassa hommia ei liikaa tarjolla ole. Ikkunoita täytyy pitää auki tasaisin väliajoin, koska muuten ilma ei vaihdu lainkaan, ja usein kotiin saapuessa joka tapauksessa odottaa pienimuotoinen tropiikki. Kuitenkaan asunnossa ei kokolattiamattoa ole lainkaan, suihku toimii erittäin hyvin ja on helppo käyttää, ja omassa huoneessani on iso (ja jopa kohtalaisen mukava) sänky sekä kirjoituspöytä. Vuokra on tänne ihan kohtuullinen, mutta kuitenkin n. 30% Helsingin asumustani korkeampi – ja sikäläinen kämppäni on huomattavasti tätä korkealaatuisempi.

Vuokra täällä tosiaan on korkea, ja toinen kallis asia on julkinen liikenne. Euroissa minulla menisi kutakuinkin satakahdeksankymppiä kuukaudessa, jos käyttäisin julkisia kaikkeen liikkumiseen. Kohtalaisen kattava tuo verkko sentään on. Mutta tästä syystä pyörä on jo ostettu, ja pienen haeskelun jälkeen sopiva kiituri löytyi ihan tuosta naapuriliikkeestä. Vähän kävin toreiltakin pyöriä katsomassa, ja parillakympillä olisi sieltä kohtalainen pyörä irronnut – sellaisella varauksella, että pyörä olisi varastettu. Mieluummin maksoin satasen tästä kiinalaisesta kaupunkiraketistani. Tosin nyt se on joka tapauksessa varastettu, joten uuden hankkiminen on taas edessä (kyseinen murheenkryyni, entinen konkelini, on kuvassa alla - jos joku ajelee vastaan tuon selässä, syötän sille lautasellisen käsikranaattikeittoa).  Pienenä miinuksena tässä kaikessa on, että liikenne täällä on melko kaoottista noin yleisesti ottaen, ja pyörällä isoilla teillä ajaessa ainakin minä tunnen henkeni kohtalaisen uhatuksi jatkuvasti. Etenkin tuossa Old Streetin liikenneympyrässä aamuisin kurkkua kuristaa poliisiotteen lailla.

Kaikki ei kuitenkaan ole kallista. Ruoka on kohtalaisen edullista, ja etenkin ulkona syöminen ja juominen on suorastaan rikollisen halpaa. Pubissa voi hyvin selvitä ruoasta parin (hyvän) tuopin kera alle kymmenellä punnalla. Lounaasta olen maksanut yleensä kolmesta kuuteen puntaan, ja lounaat ovat hyviä, jos vain osaa vähän kysellä kollegoilta (ja katsoa yelpistä) missä kannattaa käydä. Väen määrästä johtuen myös lähialueiden junavierailut eivät ole kovin kalliita (jos varaa etukäteen – junasta ostettaessa mennäänkin ihan VR-hinnoissa), joten kaikenlaisia päiväreissuja on suunnitelmissa. Liikunta on myös omalla kohdallani halpaa ja helppoa – fudisporukka on löytynyt (jotain ihme nopeatempoista pikkupeliä, joka ei ole suurin vahvuuteni, tekuni kun ei ole kovinkaan lähellä tasoa Clarence Seedorf), ohjatut liikuntatunnit maksavat n. punnan kerralta, ja kämppäni vieressä on Victoria Park, jossa lenkkimaastoa riittää.

Ennen kuin tämän ensimmäisen kirjoitukseni lopetan, niin mainitaan nyt vielä tuo pankkiasia. Tosiaan pankkitilin avaamiseen meni yhteensä varmaan 8-10 tuntia, kun useimmat pankit olivat niin vainoharhaisia aikeideni suhteen. Täysin ei selvinnyt, mitä vahinkoa olisin voinut pankeille aiheuttaa, kun minulla kuitenkin oli sertifikaatti maassa asumisestani mukana. Mutta ongelmanahan siis on se, että pankit haluavat tilin perustamista varten osoitteen (varmaan epäilevät jotain rahanpesu-/veronkiertojuttuja), mutta asunnon hankkimista varten usein tarvitsee pankkitilin. Mikäli joku suunnittelee Lontooseen tai Englantiin muuttamista, niin omalla kohdallani vasta kahdeksannessa vierailemassani pankissa, Lloydsissa, minua kohdeltiin potentiaalisena asiakkaana, ja asiakas minusta myös tuli.

Mutta eiköhän tämä ensimmäinen postaus ollut tässä. Paljon täällä on sattunut, joten uutta materiaalia lienee tulossa jo melko pian, mutta epäilemättä hieman erilaisella fokuksella. Tiistaiaamuna lähden pariksi päiväksi Warwickiin, mutta loppuviikosta varmaan jotain taas tänne laittelen.