Turreilua Lontoossa vol. 1

Nonniin, pubista taas kirjoittelen (Adnams Jack Brand Mosaic Pale Ale on muuten aivan erinomainen olut, ainakin tämä cask-versio – paras olut, mitä olen täällä tähän mennessä maistanut). Pubeissa ja Cassissa tulee tosiaan jonkin verran istuttua, kotona nukuttua, ja maakunnissa on tullut jo hieman vierailtua (pari tulevaa jo varattua maakuntamatkaa suuntautuvat Colchesteriin (työ) ja Bristoliin (huvi)). Maakuntien suhteen on varmasti jonkin verran matkailua luvassa. Näillä näkymin saan vihdoin uuden (käytetyn, lainaan kollegalta) pyörän sen varastetun murheenkryynin tilalle, joten pääsen tekemään junalla lauantaipyrähdyksiä lähialueiden pikkukaupunkeihin (Canterbury ja Dover huudettu jo!). Tätä pyörää muuten säilytän sisällä; kämppikseni sanoivat, että selvästi minun ei kannata ulkona pyörää säilyttää, heh. Muita maakuntareissuja on luvassa ainakin Leedsiin ja Lancasteriin sekä tietysti Skotlantiin. Jossain vaiheessa täytyy myös käydä verestämässä muistoja Torquayssa, tosin ehkä tällä iällä on parempi jättää ne EF-diskot väliin. Mutta, myös Lontoossa olen ehtinyt turreilemaan ihan mukavasti, joskaan en vielä riittävästi.

Tietenkin olen ehtinyt ulkoa päin näkemään nuo varmaankin kaikkein suurimmat rysät, eli Trafalgar Squaren, Westminsterin alueen Big Beneineen, Tower Bridgen, London Eyen, ja on sitä tullut Towerissakin vierailtua. St. Paul’s oli vähän kallis kaiken kaikkiaan, joten se jäi ainakin toistaiseksi väliin. British libraryssakin tuli Aalto-porukalla käytyä, ja ulkoapäin se muistutti oikeastaan enemmän jotain MI5:n päämajaa tai vastaavaa; todella hallitseva ja massiivinen rakennus. Sisältä se kuitenkin oli hieno ihan perinteisessä mielessä.

Museoita on listalla liuta, etenkin kun ovat ilmaisia, mutta tähän mennessä on tullut käytyä ainoastaan tuossa nurkan takana sijaitsevassa lelumuseossa, mikä oli itse asiassa erittäin hieno ja hauska paikka. Ehkäpä mielenkiintoisin yksityiskohta oli pienehkö kokoelma kouluikäisiltä takavarikoituja leluja, joista osaa oli käytetty erilaisina aseina tuossa idyllisessä brittiläisessä kouluarjessa. Vaikka allekirjoittanutkin on oman osansa peruskouluaikojen enemmän tai vähemmän leikkimieliseen nujakointiin antanut, emme me ainakaan muistaakseni kättä pidempää juurikaan käyttäneet (mitä nyt eräs ala-asteluokkakaverini kerran teippasi neulan imukuppipyssyn imukuppiin ja ampui sen erään toisen luokkakaverini reiteen). Toinen hauska yksityiskohta löytyi sähköautoradoista, jossa esiteltiin pari erilaista Scalextric-rataa kilpa-autoineen, ja sitten vieressä oli japanilainen versio, jossa radalla viilettivät henkilöauto ja bussi. Hashtag hauska lapsuus.

The Tower on sitten se kallein nähtävyys, missä täällä on tullut käytyä (jotain 25 puntaa muistaakseni). Samalla se kuitenkin oli mun mielestäni maksetun rahan arvoinen, sillä sain siellä kulumaan varmaankin noin kolme tuntia. Koko rykelmän päänähtävyys on epäilemättä Englannin kallisarvoiset kruununjalokivet, joiden näkeminen oli monella tapaa mielenkiintoinen kokemus. Nimittäin jo kohtalaisen pitkässä jonotus käytäväviidakossa koettu hengennostatus oli ainakin sivullekirjoittaneelle ennenkokematonta. Siinä monarkkien ja monarkian suuruutta ja kauneutta hehkutettiin sellaisella paatoksella, että minäkin ajauduin hallitsijahenkiseen hurmokseen, ja niin ne vain kylmät väreet karmivat selkäpiitä. Tietysti oma reaktio huvitti, mutta pisteet järjestäjille joka tapauksessa. Itse jalokivetkin olivat vaikuttava näky kaiken kimalluksensa kera; olin kuvitellut, että kruunut ja muut timanttikokoelmat kimaltavat säihkyen vain piirretyissä, mutta timanttien tuike oli oikeastaan kuin suoraan muskettikoirista. Todettakoon myös, että lapsuusaikoina metsästetty Afrikan tähti oli myös hiotussa muodossa varsin vaikuttavan kokoinen. Minulle näistä kruununjalokivistä uutta oli se, että suurin osa niistä on vasta 1600-luvulta, sillä melkein kaikki alkuperäiset kruununjalokivet tuhottiin sisällissodassa. Ainoastaan hallitsijaksilyömislusikka (wtf!) on jäljellä alkuperäisistä krumeluureista.

Tower itsessään oli muutenkin mielenkiintoinen rakennelma. Se on sijainnut keskellä Lontoota jo pienen ikuisuuden, ja siellä on tapahtunut paljon kaikenlaista. Siellä on ollut yksi kuninkaan asuintila (rekonstruoitu kuninkaan makuuhuone jostain 1100-luvulta oli hieno – kiinnostavana yksityiskohtana silloisen kunkun matto muistutti perusulkonäöltään mitä tahansa nykyaikaista persialaistyylistä mattoa, mikä kertoo omiaan silloisen luksuksen muuttumisesta nykyihmisen arjeksi), mutta paljon kuninkaita mielenkiintoisempi asia on siellä aikanaan pidetyt vangit heihin kohdistettuine kidutusmenetelmineen. Kidutusvehkeitä oli läsnä muutama, enkä oikein osannut päättää, olisinko mieluummin tullut venytetyksi kahtia vai rutistettua kasaan kyykkyasennossa (jälkimmäisestä aikalaiset kirkonmiehet olivat käyttäneet kuvausta ”hellish pressure”). Minua tietysti kiinnosti myös haarniskakokoelma, ja näistä hauskimpana Henry XIII:n haarniska oli ensinnäkin massiivinen sekä pituutensa suhteen (hän oli iso mies etenkin omana aikanaan) että leveyssuunnassa (mahaa oli myös). Toisekseen haarniskassa oli jykevä suojus herran omille sukukalleuksille, joille historiallisten lähteiden mukaan käyttöä löytyi suhteellisen paljon (aktiivisuuden varjopuolet saivat tuta myös kuninkaan vaimot).

On sitä tullut vaatimattomammissakin nähtävyyksissä käytyä, mm. olympiapuistossa, ja tietenkin lähialueita on tullut koluttua vaikka kuinka paljon (joihin myös olympiapuisto kuuluu), mutta ehkä tämä on hyvä jättää tähän – vaikuttavimmat tähänastiset Lontoon nähtävyydet kuitenkin tuli tässä käsiteltyä. Täällä on kevät hyvässä vauhdissa, ja kelit ovat suorastaan käsittämättömän hyvät, nimittäin tänäänkin lämpöasteita oli 16 ja aurinko paistoi koko päivän. Kevät tulee tänne sen pari kuukautta Helsinki aiemmin mitä ilmeisimmin. Tulevalle viikonlopulle ei ole ihmeitä suunniteltu (tosin ainakin St. Patrick’s taitaa olla nyt!), mutta eiköhän sitä taas kaikenlaista keksi. Jatketaan taas tästä.

Jälleen maaseudulla; tällä kertaa viinin merkeissä

Reilu viikko on taas edellisestä postista vierähtänyt, ja jonkin verran on ehtinyt taas tapahtua. Tänne lähtiessä ajattelin, että täällä Lontoossa varmaan sitä ns. omaa aikaa ainakin riittää; ehkä vähän kävi jopa mielessä, että saattaa tulla osin yksinäinen puolivuotinen tästä. Vielä mitä, toimettomia iltoja tuntuu olevan vielä vähemmän kuin kotopuolessa. Osin tietysti johtuu tosiaan siitä, ettei täällä tunnu olevan tapana nuhjata kotona siinä määrin kuin kotona (hihhih), mutta ehkä enimmäkseen syistä, että täällä on yllättävän nopeasti tutustunut uusiin ihmisiin, ja että täällä lappaa koko ajan kaikenlaisia kavereita ja tuttuja. Viime viikolla muun muassa täällä kävi eräs ystäväkollega sattumalta parin päivän vierailulla aivan muissa merkeissä, mutta molempina iltoina tuli parilla käytyä. Tulipahan muuten ensimmäistä kertaa elämässäni koettua sellainenkin ihme, että join Fernet Branca –pohjaisen drinkin, joka oli suorastaan huikean hyvä. En uskonut, että Fernet Brancasta saisi juuri muuta hyvää aikaan kuin ehkä muuan Pommin krapulan tapettua.

 Viikonloppuna sitä vasten oli ystäväpariskunta vierailulla täällä Lontoossa, ja kävimmekin tämän kunniaksi Kentissä asti viinitilavierailulla maistajaisine kaikkineen. Seitsemää eri viiniä maistelimme, ja siihen päälle vielä oluiden maistelut. Eihän se viinitila mikään hillittömän suuri ollut, mutta itse viini oli ainakin allekirjoittaneelle positiivinen yllätys; valkkareita en edes sinällään ollut aikaisemmin maistamalla maistanut, mutta nyt koettiin sekin. Ja vaikken normaalisti valkoviinien ylin ystävä olekaan, olivat nämä ihan miellyttäviä tuttavuuksia. Kuohut ehkä kuitenkin jäivät parhaiten mieleen, sekä tietysti oluet. Huomautettakoon kuitenkin, että oma viinituntemukseni on aivan olematon, ja taidan tykätä aika paljon ihan sellaisista mehuviineistä. Viinitilan nimi on Chapel Down Winery, ja se sijaitsee Tenterdenissä, Kentissä.

Oli mukava käydä maaseudulla hengittämässä raitista ilmaa ja nauttimassa viineistä. Hieman tosin kokemusta ruostutti se, että ensimmäistä kertaa aikoihin munasin aikataulut oikein kunnolla sinne mennessä, mikä kieltämättä sai veren kiehumaan. Tai itse aikataulua en mokannut, vaan olin asemalla kaksikymmentä minuuttia ennen junan lähtöä. Olin kuitenkin liikkeellä Barclay’s-pyörällä (kaupunkipyörä), enkä yksinkertaisesti löytänyt mistään lähimailta kaupunkipyörätelinettä, eikä pyöräsivuston kartta tietenkään toiminut kännykässäni. Operaatioon meni lopulta viisikymmentä minuuttia, ja ehdin nipin napin yhtä myöhempään junaan kuin kaverini. Sellainen ongelma kuitenkin oli, että kaikkien liput olivat minun hallussani. No, onneksi kavereiden konnari hyväksyi heille lähettämäni kuvat lipuista, ja itse painelin sitten perässä itsekseni. Meinasin jäädä Headcorniin kittaamaan kiukkuuni, mutta hillitsin itseni, ja onneksi päätin mennä viinitilalle.

Vierailuun liittyneiden hyvien ruokailukokemuksien jälkeen sunnuntai-iltapäivällä päädyin taas (melkeinpä jo tapani mukaan) harhailemaan Brick Lanen markkinoille lounaan toivossa. No löytyihän sieltä taas vaikka mitä, ja satuin täysin sattumalta törmäämään erääseen kollegaani, joka oli menossa parin muun kollegani kanssa parille sunnuntaioluelle, ja pyysi minut mukaan. Minulla oli tässä vaiheessa pari tuoppia jo takana tv-jalkapalloiltapäivän jäljiltä, joten valinta oli helppo: mukaan vain. Tästä kehkeytyikin oikein hauska ilta muutamassa eri pubissa, joista yksi paljastui oikeaksi paikallisten oluiden keitaaksi (King’s Arms, varmaan 15 pienpanimo-olutta hanassa). Päädyimme lopulta tähän minun lähelleni the Cameliin, jossa nautiskelimme pie & mash –yhdistelmää, ja satuimme samaan pöytään paikallisen konservatiivipuolueen kunnallisaktiivien kanssa (suhteellisen nuoria olivat). Yllättävän raikasta keskustelua saimme aikaiseksi vähän hankalahkoista lähtökohdista huolimatta, ja näiden kaverien jutut eivät aivan yhtä ummehtuneita olleet kuin kotosuomalaisten nuorten konservatiivien. Olivat mm. sitä mieltä, että rautatieliikenteen yksityistäminen oli ollut virhe, joka on tullut kalliiksi monella tavalla, eli olivat jopa sitä mieltä, ettei yksityistäminen olekaan kaikessa hyvä idea! Mutta mutta, kylläpä hikoilutti seuraavana päivänä funktionaalisessa harjoittelussa.

No, tulipa taas pitkään löpistyä muutaman päivän tapahtumista. Tuosta ilmanlaadusta vielä, maaseudulla hengitysilma oli mukavan raitista, mutta täällä Lontoossa se on kyllä kaikkea muuta. Ei sitä oikeastaan niin kovin hyvin edes muuten huomaa, mutta vielä Suomesta lähtiessä sitruunankeltaisena hohtanut takkini alkaa taittua enemmän jo harmaaksi paikoittain. Myös tässä perusarjessa on ollut vähän hankaluuksia; olen oleskellut pimeässä huoneessa jo pari viikkoa, kun olen unohtanut ostaa uuden lampun. Tai muutaman kerran olen ostanut uuden, mutta aina vääränlaisen. Nyt sain sitten vaihdettua lampun, mutta yllättäen se suurin hankaluus ei ole ollut oma hatara muisti (on sekin asioita hankaloittanut) tai typeryys, vaan lamppujen vaikea ja vaihteleva sijainti kaupoissa; muutaman kerran jäi ostamatta, kun en yksinkertaisesti löytänyt lamppuja kaupoissa, joissa niitä varmasti oli. Eikä ole ainoa kerta, kun on jäänyt tavaraa ostamatta, kun niitä ei vain löydä – jokaisessa kaupassa on aivan erilainen tavaroiden sijoittelu. Jotain hyötyä siis taitaa olla tuosta kotimaisesta duopolistakin, nimittäin ainakin sitä silloin oppii, missä mikäkin tavara suunnilleen sijaitsee. Mutta se siitä, palailen asiaan taas joskus ensi viikolla.