Toukokuuta ja vähän kesääkin - loppu lähestyy

Pubissa taas, edessä tällä kertaa Adnams May Day. Niin, ja enää vajaat neljä viikkoa jäljellä Lontoossa. Vähän alkaa jo paniikki tulla – joko pitää lähteä takaisin Helsinkiin? Vastahan tänne alkaa olla kotiutunut. Vastahan täällä alkavat ystävyyssuhteet lujittua. Fiilikset ovat ristiriitaiset, kun ei millään haluaisi lähteä, mutta samalla halajan päästä nauttimaan Stadin kesästä, ja tietysti käymään mökillä. No, joka tapauksessa. Järvialuereissun jälkeen matkailu on jäänyt hieman vähemmälle, joskin tarkoituksena olisi vielä yrittää käydä Canterburyssa ja Bathissa. Torquay:n reissu taitaa toiveista huolimatta jäädä seuraavalle vierailulle (jälkikirjoitus: niin taitavat jäädä myös Canterbury ja Bath).

Mitä minä sitten olen tehnyt? No kohtalaisen paljon töitä ainakin, eli sama virsi jatkuu. Aavistuksen omainen uupumus alkaa jo orastaa, mutta johan tästä on edellisestä oikeasta lomasta aikaa ehtinyt vierähtääkin. Tietysti osa uupumuksesta tulee siitäkin, ettei viikonloppuisin yleensä tule erityisemmin levättyä, vaan koko ajan sitä on menossa pää kolmantena jalkana (en voi kuitenkaan sanoa, että levottomuus kaduttaisi lainkaan). Eräänä toukokuun lopun viikonloppuna siis muuan liskomies Lippäjärveltä, eli Ilmo, oli vierailulla täällä. Sain kuin sainkin hankittua patjan Ilmoa varten eräältä paikalliselta ystävältäni, ja puolittaiseksi yllätykseksi patja mahtui pienen huoneeni lattialle. Ensi töiksemme siis haimme patjan Whitechapelista ja kävelytimme sen kotiin – sitä ennen tosin Ilmolta oli ehtinyt akku loppua, mutta onneksi löysi minut Liverpool Streetin asemalta, ja kävimme myös syömässä tutussa ja turvallisessa Lahore Kebab Housessa Whitechapelin nurkilla. Nihari ei taaskaan pettänyt; mikä annos, mikä mesta. Ja omat pullot mukaan, voiko sitä enää enempää ravintolalta toivoa? Ei tarvitse olla riippuvainen baarimestarin tai vastaavan valinnoista! No, muuten tuo torstai-ilta menikin todella rauhassa, ja menimme nukkumaan varmaan jo ennen yhtä.

Perjantaina oli uusi päivä, ja ensi töiksemme kävimme nauttimassa pienet aamupalat E. Pellicci:ssä Bethnal Green Roadilla, ja sitten siinä kulman takana sattuikin olemaan huippupubi King’s Arms, jossa upotimme päivän ensimmäiset oluet. Siitä matka jatkui kohti Shoreditchiä, ja matkan varrella BrewDogissakin tuli pysähdyttyä. Pienen kiertelyn päätteeksi nappasimme vietnamilaista lounaan puolikkaaksi (Keu on mestan nimi, hyvät lounaat), josta riensimme the Griffiniin muutamalle kaljalle yhteisen ystävämme Peterin kanssa. Peterillä oli perhevelvollisuuksia myöhemmin, mutta ehdimme kuitenkin parissa tunnissa sen neljä tuoppia repimään (Ilmo teki tässä kohtaa ”Akit” ja jätti jokaisesta tuopista noin kolmanneksen juomatta, kun ei meinannut pysyä Peterin tahdissa). Tästä sitten kiertelimme hiljalleen kohti etelää Cityn läpi, ja päädyimme tsekkaamaan pari pubia vielä joen eteläpuolelta. Nälkä alkoi kuitenkin illalla vaivata, joten ei muuta kuin Barclay’s-pyörät alle ja takaisin kohti Bethnal Greeniä, jossa meitä odottivat kaupungin parhaat pizzat, joita paikallinen Italina tarjoilee (tämä on muuten varma tieto – olen aikaisemmin koeajanut muutamien italialaisten parhaiksi hehkuttamia pizzapaikkoja, mutta ei ole Italinan voittanutta). Siitä sitten vielä Mother Kelly’sin (mikä olutvalikoima!) ja Star of Bethnal Greenin kautta nukkumaan.

Seuraavana päivänä luvassa oli aamiainen läheisessä Gallery Cafessa, jota joku paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö pyörittää – siitä sitten matka Westfield-ostoskeskukseen Stratfordiin (on kaiketi Euroopan suurin sisäostoskeskus) hankkimaan tarvikkeet illan toogahippoja varten, josta taas takaisin Broadway Marketille syömään katukeittiösafkoja. Ilmon ghanalaisessa annoksessa oli niin tulista chilitahnaa, että maistettuani sellaisen nuppineulan nupin kokoisen nöötin sellaisenaan olin täysin pois pelistä noin parin minuutin ajan. Hackneysta palasimme kotiin nopeasti sovittelemaan toogat niskaan, ja tästä lähdimme kohti joen eteläpuolta, joissa nuo toogabungabungat olivat. Parin pubin kautta pääsimmekin paikalle, ja juhlissa nautiskelimme sitten vaihteeksi Kreikka-teeman mukaisesti mm. viiniä ja ouzoa. Kemut olivat siinä määrit hauskat, että lähdimme kotiin päin vasta ehkä puoli neljän aikaan aamuyöstä, ja päädyimme lopulta kävelemään kotiin, kun takseja ei juuri vastaan tullut. Näin tuli Lontookin tutuksi kukonlaulun aikaan – hyvät olivat näkymät Tower Bridgeltä.

Sunnuntai meni sitten kohtalaisen iisisti, ja kävimme lähinnä syömässä Mikkeli-kaverimme Juhon kanssa Clerkenwellissa, ja kävimme patsastelemassa niiden pakollisten turistinähtävyyksien luona Westminsterissä, johon kävelimme Piccadillyn ja muiden läpi. Westminsteristä kävelimme Buckinghamin palatsin editse ja Hyde Parkin läpi lopulta Paddingtonilta, mistä Ilmon juna Heathrow:lle lähti. Kävelimme itse asiassa lähes koko matkan Bethnal Greenistä Paddingtonille, eli päivän askeleet ainakin tulivat täyteen. Illalla satuin vielä menemään katsomaan lätkän MM-kisojen finaalin Lontoon Suomi-baariin The Famous 3 Kingsiin, ja surullinen matsihan se oli. Jossain määrin järkyttävänä havaintona kohtalaisen suuri osa paikalla olleista venäläisistä faneista taputti ja hurrasi ilmeisen ironiattomasti joka ikinen kerta, kun katsomossa istunutta Putinia kuvattiin.

Noin muuten olen viettänyt yleisesti ottaen nämä kesäiset viikonloppuni täällä Lontoossa – alkaa jotenkin tuntua siltä, että aika käy vähiin, joten olen pyrkinyt etupäässä sitten nauttimaan tästä viikonloppuelämästä, mitä Lontoo pystyy tarjoamaan. Lähinnä olen siis pyöräillyt ympäri itäistä Lontoota, notkunut puistoissa, ja istunut pubeissa. Tässä kesäkuun alussa kuitenkin sattui eräs todella merkittävä lauantai-ilta. Nimittäin epäilemättä maailman kovin kasassa oleva pumppu Public Enemy saapui keikalle Brixtoniin. Viimeksi näin Public Enemyn viime kesänä Flow:ssa, ja ukot vetivät selkeästi festareiden parhaan show:n. Tällä kertaa Chuck D, Flavor Flav ja kumppanit räjäyttivät koko pankkirakennuksen holveineen tuusan nuuskaksi – en muistanut, millaista on riehaantua noin totaalisesti, eikä sanoista ole mihinkään koko settiä kuvaamaan, joten jätän kuvailun tähän. Viimeksi, kun näin tämän luokan keikan, vuosi oli 2003 ja orkesteri, mikäpä muukaan kuin Public Enemy.

Tässä välissä on myös tämä ETHOS-tutkimusyksikkö, missä olen töissä, virallisesti avata seremonioineen kaikkineen. Avajaisista jäi päällimmäisenä mieleen Shellin hallituksen entisen puheenjohtajan Mark Moody-Stuartin jutustelut, lähinnä siis sen takia, että ensimmäistä kertaa näin livenä sellaisen ihmisen puhuvan niitä näitä, josta huokuu sellainen itseluottamus, joka syntyy siitä, että tottuu siihen, että kaikki ympärillä olevat aina kuuntelevat jokaisen sanasi.

Suomikavereitakin täällä on käynyt. Ehkä hupaisimpana esimerkkinä yhteen näistä törmäsin eräänä kauniina lauantai-iltapäivänä, kun tavoilleni tyypillisesti nojailin liikennemerkkiin Broadway Marketilla, ja joku (selkeästi suomalainen) yhtäkkiä huhuili nimeäni. Pienen hetken tuntui, kuin olisin ollut unessa; olin yhdessä paikassa, johon yhdistyi asioita aivan toisesta paikasta. Mutta eihän siinä, lounastelujen jälkeen muutamaan pubiin, ja illaksi Mile Endiin vielä vähän kaljoittelemaan. Pelkkiä yllätyksiä täällä ei kuitenkaan ole näiden suomalaisten suhteen ollut, vaan tässä pari viikonloppua sitten tuli yhden illan verran istuskeltua historiallisessa Mayflower-pubissa (ikivanha pubi, jonka edestä Mayflower aikoinaan lähti Ameriikkaan) useamman oluen + illallisen verran erään hyvän ystäväni kanssa, joka sattui olemaan käymässä perheensä kanssa.  

Mutta mutta, tämä riittänee tällä erää. Ehkäpä vielä yhden tai kaksi juttua täältä tai ainakin tänne liittyen kirjoitan. Tässä on kaksi yötä jäljellä italo-kommuunissa, jonka jälkeen pääsen jo hetken kaivattuun rauhaan asuntoon, jossa asuu pelkästään allekirjoittanut itse. Menneenä viikonloppuna meitä asui tuossa n. 70 neliön kämpässä 10, isoäidit ja kaikki olivat mukana. Siinä alettiin jo hieman kärsivällisyyttä koetella, kun kylppäreitä on vain yksi, ja tuntui, että 24/7 asunnossa oli joku hereillä pälpättämässä. Ei silti, kyllähän noita säheltäjiä vähän ikävä tulee. Kuten myös ruokaa, ehkäpä siitä ja oluesta voisi jotain seuraavaksi kirjoittaa. Jos ehtii, nämä MM-kisat syövät päivittäistä potentiaalista kirjoitusaikaa noin kuusi tuntia. Tämän jutun kirjoittamisen aloitin melkein pari viikkoa sitten - tiukka dedis + alkaneet kisat ovat kuitenkin syöneet kirjoitusmahdollisuuksia.

Dover, Edinburgh, ja Lake District

Olen varmaankin muutamaan kertaan jo mainostanut rikasta sosiaalista elämääni täällä Lontoossa, ja ylipäänsä vilkasta vapaa-aikaani, joka ulottuu myös Lontoon ulkopuolelle. Tai no rikasta ja rikasta, mutta huomattavasti Helsingin vastaavaa varakkaampaa joka tapauksessa. Samalla kuitenkin myös työelämäni jonkin verran Helsinkiä rikkaampaa siinä mielessä, että työtäkin on paljon ja se on intensiivistä. Tästä kaikesta tohottamisesta on seurannut sellainen juttu, että tätä blogia on tullut päivitettyä huomattavan paljon vähemmän kuin mitä alun perin olin kuvitellut. Tässä joka tapauksessa taas yksi päivitys, ja tällä kertaa keskityn kertomaan tuosta Lontoon ulkopuolisesta vapaa-ajasta (ja tällä kertaa tekstin määrä korvaa kirjoitusten tiheyden). Esittelen kolme upeaa käymisen arvoista paikkaa, missä olen kolmena edellisenä viikonloppuna käynyt.

Edetään aikajärjestyksessä. Reilut pari viikkoa sitten kävin nimittäin paikassa, jossa olen haaveillut käyväni aina siitä lähtien, kun kuulin Parrish ”PMD” Smithin legendaarisen versen päätöslausahduksensa ”From the US to the White Cliffs of Dover – strictly underground funk, keep the crossover.” En tarkoita nyt Yhdysvaltoja, sillä siellä olen käynyt jo. Puhun Doverin valkoisista rantakallioista, noista hohtavista muureista, joiden harjalta saarivaltakuntaa on puolustettuvuosisatojen, jopa tuhansien ajan. Tuli siis vierailtua päivän verran Doverissa, johon sympaattisen junamatkan päätteeksi saavuin huhtikuisena lauantaiaamupäivänä. Lähestulkoon heti asemalta ulos astuttuani minua odotti majesteettinen näky: Doverin linna ylväänä vahtimassa kaupunkia ja sen rantoja. Kaupunki itsessään on ihan miellyttävä rantakaupunki, mutta jäi joka tapauksessa statistin rooliin tällä kertaa, nimittäin suuntasin melko nopeasti rantahietikon kautta (jonka äärellä oli pari parhaat päivänsä nähnyttä konferenssihotellia) ylös kukkulaa, jonka huipulla linna odotti. Eikä linna pettänyt odotuksia; kyseessä on Englannin suurin linna, joka tunnetaan myös nimellä Englannin avain (Key to England) sen strategisesti tärkeästä sijainnista johtuen. Siellä on pidetty taisteluasemia jo ennen roomalaisten invaasiota hieman ajanlaskumme jälkeen, ja olipa paikalla tärkeä rooli Britannian puolustamisessa toisen maailmansodan aikaan (ranskalaisten kanssa lähialueilla on luonnollisesti kärhämöity läpi historian). Alueella oli paljon toisen maailmansodan aikaisia komentokeskuksia, tunneleita, sairaaloita ja muita sotilaskohteita, mutta minun mielenkiintoni suuntautui keskiaikaisiin ja sitä varhaisempiin juttuihin. Muurien sisällä oli mm. saksien aikanaan rakentama kirkko, jonka tornina toimi roomalaisten rakentama majakka. Miksi jyrätä vanhoja hyvin tehtyjä rakennuksia, jos ne voi ottaa uusiokäyttöön? Itse linnakin oli upea, ja täynnä erilaisia aseita, haarniskoja, valtaistuimia, keskiaikaisia oleskelutiloja makuuhuoneita. Aiheutti sellaista lapsekasta intoa.

Linnasta lähdin vaeltamaan kohti rantakalliota, jonne oli vajaan tunnin kävely. Vaan kannatti kävellä, sillä hohtavia kalliota katsoessa ja vastakkaiselle rannalle Ranskaan tähytessä on vaikea olla kuulematta historian siipien havinaa. Harhailin pitkin kalliota kilometrikaupalla keväisessä auringonpaisteessa, ja onnistuinpa kertaalleen hukkaamaan äitini minulle lahjaksi ostaman villatakinkin, mutta kuin ihmeen kaupalla löysin paluumatkalla Doveriin. Pitkäksi aikaa asetuin vain istumaan kallion reunalle nauttimaan meri-ilmasta ja aurinkoisesta säästä. Paluu Doveriin kuitenkin lopulta koitti viiden jälkeen, ja yllätyksekseni kaupungissa tuntui olevan jonkinlainen siesta meneillään: juuri mikään paikka ei ollut auki n. neljän ja seitsemän välillä. Kävin ensin kaljalla kuulemma Doverin vanhimmassa pubissa, johon kanaalin yli uineet käyvät rustaamassa puumerkkinsä ja muutenkin juhlistamassa suoritustaan, mutta eihän siellä ollut kyökki auki. Ainoa paikka, jonka keittiö oli avoinna, oli paikallinen Wetherspoon-pubi, jonka ruoka ei mitään ihmeellistä herkkua ollut (eikä varmaan koskaan ole), mutta nälkä lykkääntyi jälleen tuntikaupalla. Sieltä sitten Lontooseen, jossa odotti taas työntäyteinen sunnuntai.

Seuraavana viikonloppuna taas tuli yhdistettyä työtä ja vapaa-aikaa – tosin, koska viikonloppu tuli aloitettua päivää normaalia aikaisemmin, ei sunnuntaityöskentely maistunut aivan niin pahalta kuin normaalisti. Lähdin nimittäin perjantaiaamuna junalla kohti pohjoista, ei enää Englantia vaan Skotlantia. Maisemien puolesta upean junamatkan jälkeen saavuin puolen päivän aikaan Edinburghiin, Pohjois-Britannian kruununjalokiveen (näimme siellä myös Skotlannin kruununjalokivet, jotka eivät olleet aivan yhtä vaikuttavat kuin Britannian vastaavat, mutta vaikuttavat kuitenkin). Seuraa sain tällä kertaa Suomesta saakka, kun Heksa saapui pitkään odotetulle saarivaltiovierailulle. Ehdimme parin päivän aikana kiivetä Arthur’s Seatille, jonka ylitimme vastakkaiselle puolelle saakka, ja siellä kävimme Edinburghin vanhimmassa pubissa (Sheep Heid Inn – oli hyvä) myöhäisellä lounaalla ja muutamalla kaljalla. Tähän väliin on hyvä mainita, että jo pulloversiona paljon arvostamani Deuchars on caskista erittäin erinomaista. Tämän jälkeen lähinnä vaeltelimme ympäri kaupunkia tunnelmaa hengitellen, ja tietenkin pubeista kaljaa juoden. Eräässä keskustan ulkopuolisessa pubissa kävimme pienet keskustelut paikallisen öljynporauslauttatyöntekijän kanssa siitä ja tästä – ja jonkin verran siltä väliltä, sillä murteesta ei koko aikaa aivan täysin selvää saanut. Kyseisessä pubissa nauttimani Birds & Bees –olut oli muuten erittäin hyvää. Ilta venyi lopulta aika pitkäksi pubeillessa Grassmarketin läheisyydessä, ja Brewdog-pubissa vierailu Jack Hammer IPA:n kerran alkoi hämärtää iltaa entisestään. Allekirjoittanut onnistui kerran hieman eksymäänkin, mutta keräsin lopulta itseni, ja pääsimme baarien sulkeuduttua kolmen jälkeen nukkumaan.

Lauantaina lähdimme heti alkuun etsimään lohturuokaa, ja ystävämme Internet sellaisen löysikin: Roseleaf satama-alueen läheisyydestä koillisrannalta. Pankkiiriystäväni nappasi taksin, ja hetken päästä olimmekin jo nauttimassa bloody maryja ja erinomaisia aamupala-annoksia – valitsemani aamupalapannuni herättää edelleen nälän vaikka täydellä vatsalla. Lyhyen lähiöpubivisiitin jälkeen palasimme tunnelmalliseen vanhaan kaupunkiin, jossa tiemme vei Edinburghin linnaan, jossa nähtävää ja maisemia riitti, eikä väkeäkään ollut niin paljon kuin pelkäsin. Tästä kävimme suorittamassa pakolliset (ja varsin miellyttävät) viskinmaistelut, vaikka todettava on, että ehkä pystyn viskistä sen tumman sokerin ja toffeen erottamaan, mutten suklaata, appelsiinia, marjaisuutta tai mitään muuta sellaista. Makueroja joka tapauksessa oli. Jälkiruoaksi nauttimani karviaismarjaolut oli myös erinomainen. Tämän jälkeen tupsahdimme keskelle paraatikonserttia, jonka huipensivat säkkipillisävelmät, joita olin salaa toivonut kuulevani (”Scotland the Brave” tietysti). Pienen pubeilun jälkeen menimme nukkumaan, koska molemmilla oli ohjelmassa työjuttuja seuraavana päivänä. Heksa lähti, ja minä luin ja kirjoitin suurimman osan päivästä uudessa airbnb-huoneessani Calton Hillillä, joka oli kaikin puolin miellyttävä paikka. Maanantaina olikin pienen konferenssin aika, jossa tapasin paljon mielenkiintoisia ihmisiä, ja kuulin kiinnostavia esityksiä.

Kaupungista jäi yleisesti ottaen erinomainen vaikutelma, tosin jälleen kerran säät suosivat melko hyvin. Itse kaupunki on riittävän suuri, ja itse asiassa väkiluvultaan Helsingin kokoisessa kaupungissa keskusta-alue tuntuu huomattavasti Stadia suuremmalta. Kiitämme erityisesti eloisaa pubi- kahvila- ja ruokapaikkatarjontaa sekä yleistä tunnelmaa ja arkkitehtuuria. Kaunis, jylhä kaupunki, joka vangitsee huomion väkisin. Moitimme kännykkäkenttää, joka on niin heikko, että katoaa käytännössä heti sisätiloihin astuessa.

Kolmas esiteltävä kohteeni on Lake District, josta palasin myöhään sunnuntai-iltana. Matkustin sinne junamatkalla Leedsin ja Lancasterin kautta, josta mukaani hyppäsi kaksi jatko-opiskeluystävääni. Tai ehkä minä hyppäsin heidän mukaansa, koska en tavoistani poiketen ollut juurikaan taustatyötä tehnyt. Leedsissä vierailun pääsyy oli Royal Armories, jossa oli valtava kokoelma kaikenlaisia keskiaikaisia aseita ja haarniskoja sekä Englannista että kaukaisemmiltakin mailta. Mukana oli myös rynkkyjä ja pyssyjä, mutta niitä ei juuri jaksanut ihmetellä; onhan niillä jo intissä päässyt rätkyttämään, eivätkä ne tehneet vaikutusta silloinkaan. Sen sijaan miekat tekivät, etenkin, kun pari paikallista keskiaikaisen miekkataistelun eksperttiä järjestivät näytöksen, joka ei peloistani huolimatta ollut hölmö, vaan suorastaan erinomainen ja varsin informatiivinen. Illaksi menimme Lancasteriin, jossa kolmaskin muskettisoturi liittyi joukkoomme, ja kävimme tietenkin katsastamassa Lancasterin vilkasta (heh) yötä (oluet olivat hyviä, etenkin paikallisen Borough-panimon).

Lopulta kuitenkin kolmikkomme saapui Lake Districtille perjantaina puolen päivän jälkeen. Junamme pysähtyi Windermeren kylään, joka on kuulemma jonkinlainen liikenneyhteysportti alueen muihin kyliin, ainakin mikäli saapuu etelän suunnasta. Menosuuntaan Windermeren ohjelmamme koostui lähinnä kylän läpi kävelemisestä Windermere-järven rantaan (n. 25 minuuttia), missä nousimme paattiin kohti ensimmäistä varsinaista matkakohdettamme, Amblesidea. Hostellivalintamme, YHA Ambleside, osoittautui oivaksi valinnaksi, sillä rakennus sijaitsi aivan Amblesiden venelaiturin vieressä, ja oli oikein siisti ja toimiva paikka, etenkin Englannin mittapuulla (englantilaiset ovat varmaan helppoja asiakkaita ulkomailla, tai ainakin pohjoismaissa, kun lähtökohtaisesti kaikki toimii paremmin kuin täällä). Päivä kului lähinnä tepastellessa ristiin rastiin Amblesiden pienehköä (joskin Lake Districtillä kohtuu suurta) kylää, ja tietenkin pubeillessa. Täällä minulle alkoi valjeta ensimmäistä kertaa kunnolla, kuinka upea tuo Lake Districtin pienpanimokulttuuri on, kun mistään ei löytynyt cask-oluita, jotka olisivat olleet jonkin muun kuin paikallisen panimon panemia. Pubit olivat oikein viihtyisiä, oli kyse terassista (Golden Rulen terassi oli oikein mukava, ihan jonkun takapihan oloinen) tai sisätiloista (ehkä sen illan pubimme MM-kisateema lähti piirun verran lapasesta, mutta jalkkiksen ystävänä ei voinut kuin peukutella). Päivän ravintolavalintamme oli Fellini’s (kiitos Johanna M. suosituksesta, jos tätä satut lukemaan), joka oli erinomainen valinta monella tapaa – joskin tunnelmasta tuli aavistuksen verran mieleen hääjuhlaravintola, mistä saimme hieman huvin aihetta.

Aamulla nautiskelimme full english breakfastin (tällainen oli ohjelmassa joka päivä, joskin myös omalla kohdallani ajoittain vegeversiona, silloin kun ei ollut edes pientä krapulaa, ja kasvismakkarat näyttivät hyviltä) Windermere-järven rannalla, minkä jälkeen lähdimme tallustamaan kohti seuraavaa kohdettamme, YHA hostellia, joka sijaitsi High Close:lla, lähellä Loughrigg:iä. Lähdimme kiipeämään mutkittelevia kävelypolkuja pitkin kohti kukkuloita (Loughrigg on – käsittääkseni – kukkulan nimi). Patikkaretki kukkuloiden yli oli epäilemättä yksi reissumme kohokohdista, sillä maisemat olivat huikaisevan kauniit, ja se täydellinen hiljaisuus, mikä yläilmoissa vallitsi, suorastaan hiveli korvia. Emme pitäneet suurta kiirettä, emmekä kävelleet aivan suorinta reittiä, vaan poikkesimme polulta useaan otteeseen, ja näin matkammekin kesti monta tuntia, vaikka linnuntietä matkaa ei tainnut olla kuin viitisen kilometriä. Hostellille (upean kukkametsän läpi) saapuessamme meitä odotti hieman hapan yllätys: ”kotiintuloaika” oli klo 23.15, jonka jälkeen asiaa sisälle ei enää kuulemma ollut. Nimimerkillä ”viimeksi näin aikaisin kotiin joskus 15-vuotiaana, ja silloinkin paljon kavereitani aikaisemmin”. No, armeijan käyneenä nuorena miehenä pystyin nielemään katkeran kalkin ja hyväksymään, että joskus sääntöjä täytyy noudattaa. Lähdimmekin pikapuoliin Elterwaterin pikkiriikkiseen kylään, josta poikkesimme läheiseen Chapel Stile:n kyläpahaseen kaupparetkelle, sillä sieltä löytyi kylien ainut (Co-op) kauppa. Löytyipä sieltä Wainwright’s Inn –niminen majatalo/pubi, missä nautiskelimme terassioluet auringonpaisteessa. Se todellinen kuningaspubi löytyi kuitenkin Elterwaterista, nimittäin Britannia Inn menee kyllä omalla listallani Englannin top 3 pubeihin saman tien. Erinomaisen laadukas oluttarjonta (mukaan lukien kaksi pubille omistettua lähipanimoiden tuottamaa olutta), leppoisa henkilökunta, maistuva ruoka ja mukava tunnelma olivat voittava yhdistelmä, ja täällä päädyimmekin kokeilemaan yhtä jos toistakin paikallista olutnautintoa.  Löysimme kuitenkin lopulta hostellille kotiintuloaikaan mennessä, ja näin tiedossa oli aikainen nukkumaanmeno – miesten dormissa kaikki muut olivat jo nukkumassa klo 23.15 – sanoiko joku ”nössöhostelli”!

Sunnuntain koittaessa lähdimme taas patikalle, tällä kertaa kohti Grasmeren (jota kutsuin koko ajan Grismereksi, ja meinasin kirjoittaa niin myös tähän) kylää, joka on mitä ilmeisimmin tunnettu gingerbread-tee-/kahvileivistään (hyviä olivat, voin suositella!). Tällä kertaa kävelyretki oli vaivaisen tunnin mittainen, mutta metsäiset maisemat olivat jälleen mieltäylentävät. Vietimme kylässä muutaman tunnin, ja lähtiessämme kohti Windermereä kolmikkomme yksi jäsen suuntasi takaisin Lancasteriin suoralla bussikyydillä. Windermeressä vierähti allekirjoittaneelta vielä kuutisen tuntia, mihin mahtui tietenkin muutama olut sekä nousu viereiselle Orrest Head –kukkulalle, josta avautui upeat maisemat joka suuntaan. Huipulla meidän jäljelle jäänyt kaksikkomme hajosi lähtevän junan takia, ja näin jäin kukkulan huipulle istuskelemaan pariksi tunniksi kirjan ääreen. Lopulta minullekin koitti lähtö kohti Lontoota – viiden tunnin junamatkan jälkeen vuokrasin Barclay’s biken Eustonilta ja pyöräilin kotiin Bethnal Greeniin.

Katsotaan, mitä seuraavalla kerralla keksii kirjoittaa. Tulevana viikonloppuna pelipaikoille saapuu odotettu vieras, muuan liskomies Lippajärveltä. Viikonlopulta on lupa odottaa tarinoita, joista kaikki eivät tänne päädy.

Jälleen on hetki vierähtänyt

Jotenkin sitä kuvitteli edellistä juttua viimeistellessä, että seuraava juttu syntyisi paljon edellistä nopeammin. No, yli kolme viikkoa on taas kulunut – ja pitkät kolme viikkoa nämä ovatkin olleet. Eikös se yleensä niin mene, että hyvät hetket kestävät pitkään. Suomessa on nyt vappu, ja tämä taitaa olla aikuisen elämäni ensimmäinen vappu, jonka vietän jossain muualla kuin Helsingissä. Vaikka vapun missaaminen aavistuksen verran harmittaakin, ei Lontoossakaan valittamista ole. Sitä paitsi, Suomessakin olen ehtinyt hetken verran piipahtamaan. Kävin tosiaan tuossa muutama viikko sitten yllätysvisiitillä tuolla pohjoisessa kotimaassani, siellä kun sattui olemaan muuan ystäväni 30v-juhlat sekä rakkaan kandiopinahjoni 25v-juhlat Mikkelissä. Tuo kyseinen lauantai olikin varmaan kesän pisin päivä: herätys seitsemältä (neljän tunnin unien jälkeen), autokyydillä Mikkeliin jossa juhlittiin päivä BScBA-ohjelmaa ystävien kesken, ja sieltä sitten junalla takaisin Helsinkiin illalla, jossa juhlat jatkuivat jonnekin varhaiseen aamuun. Tuntui, että yhdessä vuorokaudessa päiviä olisi ollut kaksi. Mikkeli oli sanomattakin selvää hillitön; käytiin Pentissä, kaikki tärkeimmät pubit läpi, ja tietenkin allekirjoittanut pääsi presaamaan ryhmätyösession jälkeen. Illan synttärijuhlat eivät kuitenkaan näistä jälkeen jääneet, ja pitkän päivän päätteeksi alkoi hieman uupumus vaivaamaan aivan loppuillasta (jotkut väittivät John Boginkin nähneensä…mitä lie).

Paluu Lontooseen koitti kuitenkin onneksi pian, sillä kelit ovat täällä paremmat, eikä vaihteluun ole vielä ainakaan kypsynyt. Arkipäivisin tulee notkuttua pubeissa, käytyä ystävien kanssa ja ystävien luona illastamassa (juuri eilen viimeksi), ja tietysti sitä nyt yrittää jotenkuten pitää kiinni terveydestäänkin – muiden sporttailujen muassa myös jotain jalkapallon tapaista tulee kerran viikossa pelailtua. Kaiken kaikkiaan arki täällä on edelleen huomattavasti vilkkaampaa kuin Helsingissä. Tähän tottuu helposti – tässä suhteessa täällä on stadia kotoisampaa. Viikonloput ovat myös keskimäärin aktiivisia; tämä kaupunki tuntuu jatkuvasti vetävän kavereitani puoleensa; edellisinä kahtena viikonloppuna vierailijoita on taas ollut. Edellisenä viikonloppuna tuli lähinnä kierreltyä Lontoon ruokatoreja ja pubeja illat pitkät, pääsiäinen kun oli. Löytyipä tuona viikonloppuna eräs lähes käsittämättömän hyvä pubi: Earl of Essex tuolla kanaalin varrella Angelissa. Tuossa pubissa on siis poikkeuksellisen hyvä ja mielenkiintoinen hanaolutvalikoima; siellä vieraillessamme hanassa oli Stone-panimon Ruination IPA:a, joka siis on mahdollisesti paras olut ihmiskunnan historiassa!  Pääsiäisen aikaan tuli tosiaan käveltyä paljon ympäri kaupunkia, ja vihdoin kävin Regent’s Parkiin tutustumassa. Ehkä vielä jonain viikonloppuna pääsen Hyde Parkiin saakka.

Viime viikonloppuna eräs ystäväpariskuntani oli täällä käymässä, mutta ilmoittivat läsnäolostaan sen verran myöhään, että hengailimme ainoastaan sunnuntaina; kävimme Tate Modernissa sekä Sunday roastilla Taten lähellä sijaitsevassa Laughing Gravy –gastropubissa. Roast-annos ainakin oli erinomainen, kiitokset vinkistä menee yelpille. Sunnuntai-iltana kävin vielä täällä Lontoossa majaansa pitävän ystäväni kanssa iltaa istuskelemassa ja katsomassa Kapteeni Amerikka 2:n, joka upposi sunnuntai-iltana kuin Koben kolmoset. Mutta myös lauantaihin mahtui vaikka mitä! Vaikka aamu menikin enemmän tai vähemmän kotona homehtuessa, päivällä oli ohjelmassa sitä oikeaa tsämppäriä eli Championshipia paikan päällä. Loftus Roadilla pelattiin Lontoon derby QPR – Millwall (joka tunnetaan myös Timo Soinin suosikkijoukkueena). Vaikka ottelu päättyikin vähämaalisesti 1-1, oli itse ottelu sieltä viihdyttävästä päästä jalkapallo-otteluita. Niko Kranjcar oli teknisesti kentällä omaa luokkaansa, ja vaihdosta tullut Junior Hoilett höpötti Millwallin vasenta pakkia useaan otteeseen. Topparina pelannut Nedum Onuoha oli selkeästi (paljon vierailijoiden kannattajia hiljaisemman) kotiyleisön jonkinlainen suosikki; toinen toppari Richard Dunne oli pallon kanssa onneton ja muutenkin hieman hasardi, mutta periksiantamaton pelitapa korvasi paljon. Yossi Benayoun oli melkoisen heikko, eikä Futisforumin Tottenham-ketjussa hehkutettu Ravel Morrisonkaan vakuuttanut – taitoa oli, mutta näkemystä ei sitten edes vähää alusta. Ja hei, päästiin näkemään kulttisankari Bobby Zamora kentällä tositoimissa! Ai niin, ja oli siellä Joey Bartonkin, jonka piikkiin tasoitusmaalin hieman meni, vaikka muuten ihan hyvin pelasikin. Eikä tässä vielä kaikki: paluumatkalla Paavo Arhinmäki hengaili samassa metrovaunussa! Eikä lauantaikaan tähän loppunut, sillä ilta meni vappujuhlissa Camdenin pohjoispuolella Tufnell Parkissa suomalaishipoissa, joissa oli yllättävän paljon tuttuja ja kavereita. Huikeeta oli!

Jossain vaiheessa pitäisi varmaan kirjoittaa joku ihan kunnon kivaa ja tylsää –juttu täältä. Nimittäin täällä on paljon sekä hyvää että huonoa. Välillä meinaa hermot mennä aivan totaalisesti, niin viilipytty kuin kuvittelenkin olevani. Esimerkiksi Suomesta palatessani ostin Gatwickilta lipun Farringdoniin kymmenellä punnalla, mutta otin vahingossa junan, joka menikin Victoria Stationille. No, sinne saapuessani selvisi, että lippu Victorialle olisi maksanut jostain syystä viisi puntaa enemmän kuin Farringdoniin (tai King’s Crossiin) mennyt juna. Ja koska kyseessä oli eri junayhtiö, ei lippuni kelvannut mihinkään, joten jouduin tietenkin ostamaan kokonaan uuden lipun + maksamaan jonkin sortin hallinnollisen maksun, eli viisi puntaa lisää. Näin lippuni maksoikin yhteensä 30 puntaa. Että näitä yksityistämisen etuja. Muina yksityistämisen tuomina etuina täällä on muuten nähty mm. lähes aina myöhässä olevat junat sekä tietenkin kokonaan perutut vuorot. Ai niin, ja junien vessat ovat kategorisesti rikki – niitä ei tarvitse huoltaa lainkaan, kun niiden vain antaa olla rikki! Niin ja toinen urputuksen aihekin löytyy: metrolakoista ja korjaustöistä ei juuri viitsitä etukäteen ilmoitella. Sunnuntaina Tateen mennessäni District linella ilmoitettiin, ettei metro matkaa Aldgate Eastian pidemmälle, koska kyseisen aseman ja Embankmentin välillä tehdään jotain insinöörijuttuja. Edellisenä päivänä olin viimeksi Districtiä käyttänyt, mutta tästä ei kukaan ollut viitsinyt mitään ilmoittaa. Tuli sitten kaksi metron vaihtoa, tuplasti pidempi kävely ja kirsikkana kakun päälle noin puoli tuntia pidempi matkan kesto (yli 100% lisää matkan kestoon siis). Välillä täälläkin olis lihamyllylle käyttöä…

Ja tosiaan pyöräkin on nykyisin alla, sateellakin.

Kolme viikkoa yhteen juttuun

Puuh, KOLME viikkoa on ehtinyt vierähtää edellisestä päivityksestä. Kiire on ollut kaikenlaisen kanssa. Mitähän kaikkea tässä on kerennyt tapahtumaan. No, aloitetaan vaikka taas yhdestä kohdalleni osuneesta onnenpotkusta. Tai oikeastaan kahdesta, mutta nämä kaksi muodostavat yhden tapahtuman. Pari täkäläistä proffaa nimittäin sattuivat olemaan peräkkäin kissa-/talonvahtia vailla, ja kun molempien kanssa olin ehtinyt jo useammalla oluella käydä ja monia keskusteluja käydä, kysyivät kumpainenkin minua vahtimaan karvakorviaan. Tähän varmaankin vaikuttivat enimmäkseen seuraavat kaksi tekijää: ensinnäkin, molemmat tiesivät aikaisempien keskustelujen perusteella, että minulla on ollut kissoja, ja että tulen moisten otusten kanssa hyvin toimeen, ja toisekseen, omaa asuntohuonettani kutsutaan kollegojeni keskuudessa tuttavallisesti nimellä ”shithole”, joka kääntyy kutakuinkin muotoon paskaluukku. Tämä jälkimmäinen huomio vastaa lukijalle mahdollisesti heränneeseen kysymykseen siitä, kuinka kissavahtina toimiminen on onnenpotku. No, kissat eivät kovin paljon hoitamista vaadi (ja vieläpä pidän niistä), ja pääsin asumaan puoleksitoista kuukaudeksi oikeasti aika mukaviin asuntoihin. Sain siis lomaa (sympaattisista, mutta ajoittain meluisista) italoista, pääsin mukavaan asumukseen, ja sain myös mahdollisuuden tutustua taas uusiin alueisiin Lontoossa (Stoke Newingtonissa sijaitseva Jolly Butchers on muuten huikea pubi, johon kannattaa tulla kauempaakin – tilana paikasta tulee mieleen Siltanen, mutta olutvalikoima on kerrassaan loistava. Ja siis täällä ollaan nytkin!).

Mutta on tässä muutakin tehty kuin rötvätty hiljaisen asunnon sohvalla, sängyllä, ja kylpyammeessa. Tutkimuskuvioiden suhteen päivät ovat edelleen pitkähköjä, mutta antoisia. Olen ehtinyt tässä ajassa jo muutamassa eri kaupungissakin käymään. Neljässä itse asiassa. Vajaat kolme viikkoa sitten ajauduin kuin varkain päiväreissulle Cambridgeen, joka on mahdottoman kaunis, keskiaikaishenkinen kaupunki, jonka juna-aseman pyörävarikko muistuttaa Amsterdamia tai Kööpenhaminaan pyörien määrässään. Siellä taitaakin olla eniten pyöräilijöitä asukasta kohden koko Englannissa. Seuraava vierailu osuikin noin parin viikon taakse, jolloin kävin vierailemassa Essexin yliopistolla Colchesterissa. Törmästin puoliksi sattumalta erääseen konferenssituttuuni, jatkoin tutustumista pariin oman alani tutkijaan, ja sain liudan potentiaalisia lähteitä tämänhetkisille tutkimushankkeilleni. Sain myös kutsun minikonferenssiin Edinburghiin, minkä tietenkin otin vastaan, koska siellä on ollut tarkoituksena käydä joka tapauksessa. Itse kaupunkikin vaikutti varsin viehättävältä lyhyen vierailun perusteella, joskin itse yliopisto on hieman tylsä.

Colchesterin reissun aikana, tai niillä main ainakin, onnistuin saamaan jonkinlaisen flunssan, mikä on kovin harvinaista omalla kohdallani. Varmaankin tämä johtui liian vähistä vaatteista, kevään tullessa kun ajoittain intoutuu pukeutumaan turhankin kevyeen kuosiin. Puolittaista flunssaa jatkuikin yli viikon ajan, mikä teki koko asiasta entistä kummallisemman. Flunssasta huolimatta perheeni (taisin jo tätä alleviivata, mutta siis vanhempani ja nuorempi veljeni olivat vierailulla, ei mikään salaperhe lehtolapsineen) vierailu täällä meni varsin mukavasti hyvän ruoan ja oluiden merkeissä. Kulttuuriakin tuli harrastettua Oopperan kummitus –musikaalin muodossa, ja kolmantena viimeaikaisista ulkopaikkakuntavierailuistani kävimme tutustumassa Oxfordiin pubeineen ja collegeineen. Kävimme Harry Potter –collegessa, eli Christ Churchissa, oikein opastetulla kierroksella, joka oli itse asiassa todella mielenkiintoinen, ja pureutui mm. C.S. Lewisin  Liisa ihmemaassa –kirjan inspiraationlähteisiin. Pubeista tutuksi tuli muiden muassa Tolkienin ja kumppaneiden (mm. juuri C.S Lewis) vanha kantapaikka Eagle & Child, joka tosin on nykyisin osa suurempaa pubiketjua. Seuraavalla kerralla ohjelmassa onkin sitten se pubi, johon kyseinen konkkaronkka meni niinä kertoina, kun olivat liian päissään päästäkseen sisään Eagle & Childiin. Perhevierailun yhteydessä tuli käytyä myös London Eye –maailmanpyörässä, josta kieltämättä sai ihan mukavan perspektiivin Lontooseen.

Vanhempien lähdön jälkeen ehdin harrastamaan yhtenä iltana hieman kulttuuria Barbicanissa, jossa soitti BBC:n filharmoniaorkesteri (tai jotain sinnepäin), ja jonka kapellimestarina toimi Sakari Oramo. Halpaa ja ylevää huvia, joskus näinkin. Viikonloppuna (siis viime viikonloppuna) olikin edessä vierailu Bristoliin ystäväpariskuntani luokse, jotka kestitsivät kaltaistani tutkijan vetelystä vähintäänkin kiitettävästi (mistä johtuukin, että kohdalleni sattuu pelkästään vähintään hyviä kestitsijöitä). Perjantaina illastimme heidän kotonaan, lauantaina kävelimme ympäri Bristolia ja kävimme kaupungilla illastamassa, ja sunnuntaina minua kyydittiin ympäri Cotswoldseja pienissä, viehättävissä englantilaiskylissä. Noita kyliä olisi mukava päästä koluamaan enemmänkin, vaikka kesällä vilske lienee melkoinen, koska nytkin (harvinaisen upeana maaliskuisena sunnuntaina) yksi kylistä (Bourton on the Water, mikäli oikein muistan) oli aivan täynnä paikallisturreja. Bristol itsessäänkin oli todella kiva, Lontooseen nähden suhteellisen kompakti kaupunki, jossa nähtävää riitti (allekirjoittanutta viehätti etenkin kaupungista kotoisin olevan Banksyn sieltä täältä löytynyt taide). Myös Englannin reissun tähän mennessä parhaat falafelit löytyivät Bristolista, sille peukuttelua ihan erikseen.

Tässä varmaankin oli suurin piirtein erittäin leveällä pensselillä viime viikkojen suurimmat (mainitsemisen arvoiset) kommellukset. Tulevana viikonloppuna ei olekaan ohjelmassa mitään aikataulutettua (mikä on varsin mukavaa), mutta muutto seuraavaan kissakämppään on edessä. Seuraavina viikonloppuina onkin sitten tiedossa vierailuja tänne muiden toimesta, ja paikallismatkailua omasta toimestani.

Sivuhuomatuksena vielä, kävin kiinnostavan lyhyen keskustelun yhden italokämppikseni kanssa omassa asunnossani lyhyesti vieraillessani. Salvo toimii ravintolakokkina Lontoossa (myös eräs toinen kämppikseni, tämän Salvon huonekämppis Lorenzo, on ravintolakokki). Tämä kertoi, että hänen normaalityöpäivänsä on kaksiosainen ja alkaa kymmenen aikaan aamupäivällä, jonka jälkeen lounasajan jälkeen on pari tuntia ”hyppytuntia” (jolloin hän käy yleensä salilla), jonka jälkeen työt kestävät taas kymmeneen illalla. Viikonloput ovat vapaita, koska ravintola sijaitsee Cityssä, jossa useimmat ravintolat eivät ole viikonloppuisin auki (koska siellä ei asu juuri kukaan, mutta pankkiirit käyvät siellä töissä). Ei mikään unelmatyö työaikojen puolesta, voisi sanoa (luultavasti siis palkkaan nähden – vaikka Salvo onkin Cityssä töissä, ei hän varmaankaan tahkoa rahaa pankkiirin lailla). Italiassa kuulemma tilanne kuitenkin oli merkittävästi huonompi verrattavassa työssä. Rahaa jäi käteen huomattavasti vähemmän kaikkien kulujen jälkeen (aika hyvin, ottaen huomioon Lontoon asuinkustannukset; veikkaisin Salvon maksavan vuokraa n. 400-500e kuussa), ja vapaapäiviäkin on yksi enemmän, sillä Italiassa Salvo sai pitää vain yhden vapaapäivän viikossa. Tämä iloinen veikko ei ainakaan kovin hyvin sovi (perus?)suomalaiseen mielikuvaan laiskasta eteläeurooppalaisesta.

Turreilua Lontoossa vol. 1

Nonniin, pubista taas kirjoittelen (Adnams Jack Brand Mosaic Pale Ale on muuten aivan erinomainen olut, ainakin tämä cask-versio – paras olut, mitä olen täällä tähän mennessä maistanut). Pubeissa ja Cassissa tulee tosiaan jonkin verran istuttua, kotona nukuttua, ja maakunnissa on tullut jo hieman vierailtua (pari tulevaa jo varattua maakuntamatkaa suuntautuvat Colchesteriin (työ) ja Bristoliin (huvi)). Maakuntien suhteen on varmasti jonkin verran matkailua luvassa. Näillä näkymin saan vihdoin uuden (käytetyn, lainaan kollegalta) pyörän sen varastetun murheenkryynin tilalle, joten pääsen tekemään junalla lauantaipyrähdyksiä lähialueiden pikkukaupunkeihin (Canterbury ja Dover huudettu jo!). Tätä pyörää muuten säilytän sisällä; kämppikseni sanoivat, että selvästi minun ei kannata ulkona pyörää säilyttää, heh. Muita maakuntareissuja on luvassa ainakin Leedsiin ja Lancasteriin sekä tietysti Skotlantiin. Jossain vaiheessa täytyy myös käydä verestämässä muistoja Torquayssa, tosin ehkä tällä iällä on parempi jättää ne EF-diskot väliin. Mutta, myös Lontoossa olen ehtinyt turreilemaan ihan mukavasti, joskaan en vielä riittävästi.

Tietenkin olen ehtinyt ulkoa päin näkemään nuo varmaankin kaikkein suurimmat rysät, eli Trafalgar Squaren, Westminsterin alueen Big Beneineen, Tower Bridgen, London Eyen, ja on sitä tullut Towerissakin vierailtua. St. Paul’s oli vähän kallis kaiken kaikkiaan, joten se jäi ainakin toistaiseksi väliin. British libraryssakin tuli Aalto-porukalla käytyä, ja ulkoapäin se muistutti oikeastaan enemmän jotain MI5:n päämajaa tai vastaavaa; todella hallitseva ja massiivinen rakennus. Sisältä se kuitenkin oli hieno ihan perinteisessä mielessä.

Museoita on listalla liuta, etenkin kun ovat ilmaisia, mutta tähän mennessä on tullut käytyä ainoastaan tuossa nurkan takana sijaitsevassa lelumuseossa, mikä oli itse asiassa erittäin hieno ja hauska paikka. Ehkäpä mielenkiintoisin yksityiskohta oli pienehkö kokoelma kouluikäisiltä takavarikoituja leluja, joista osaa oli käytetty erilaisina aseina tuossa idyllisessä brittiläisessä kouluarjessa. Vaikka allekirjoittanutkin on oman osansa peruskouluaikojen enemmän tai vähemmän leikkimieliseen nujakointiin antanut, emme me ainakaan muistaakseni kättä pidempää juurikaan käyttäneet (mitä nyt eräs ala-asteluokkakaverini kerran teippasi neulan imukuppipyssyn imukuppiin ja ampui sen erään toisen luokkakaverini reiteen). Toinen hauska yksityiskohta löytyi sähköautoradoista, jossa esiteltiin pari erilaista Scalextric-rataa kilpa-autoineen, ja sitten vieressä oli japanilainen versio, jossa radalla viilettivät henkilöauto ja bussi. Hashtag hauska lapsuus.

The Tower on sitten se kallein nähtävyys, missä täällä on tullut käytyä (jotain 25 puntaa muistaakseni). Samalla se kuitenkin oli mun mielestäni maksetun rahan arvoinen, sillä sain siellä kulumaan varmaankin noin kolme tuntia. Koko rykelmän päänähtävyys on epäilemättä Englannin kallisarvoiset kruununjalokivet, joiden näkeminen oli monella tapaa mielenkiintoinen kokemus. Nimittäin jo kohtalaisen pitkässä jonotus käytäväviidakossa koettu hengennostatus oli ainakin sivullekirjoittaneelle ennenkokematonta. Siinä monarkkien ja monarkian suuruutta ja kauneutta hehkutettiin sellaisella paatoksella, että minäkin ajauduin hallitsijahenkiseen hurmokseen, ja niin ne vain kylmät väreet karmivat selkäpiitä. Tietysti oma reaktio huvitti, mutta pisteet järjestäjille joka tapauksessa. Itse jalokivetkin olivat vaikuttava näky kaiken kimalluksensa kera; olin kuvitellut, että kruunut ja muut timanttikokoelmat kimaltavat säihkyen vain piirretyissä, mutta timanttien tuike oli oikeastaan kuin suoraan muskettikoirista. Todettakoon myös, että lapsuusaikoina metsästetty Afrikan tähti oli myös hiotussa muodossa varsin vaikuttavan kokoinen. Minulle näistä kruununjalokivistä uutta oli se, että suurin osa niistä on vasta 1600-luvulta, sillä melkein kaikki alkuperäiset kruununjalokivet tuhottiin sisällissodassa. Ainoastaan hallitsijaksilyömislusikka (wtf!) on jäljellä alkuperäisistä krumeluureista.

Tower itsessään oli muutenkin mielenkiintoinen rakennelma. Se on sijainnut keskellä Lontoota jo pienen ikuisuuden, ja siellä on tapahtunut paljon kaikenlaista. Siellä on ollut yksi kuninkaan asuintila (rekonstruoitu kuninkaan makuuhuone jostain 1100-luvulta oli hieno – kiinnostavana yksityiskohtana silloisen kunkun matto muistutti perusulkonäöltään mitä tahansa nykyaikaista persialaistyylistä mattoa, mikä kertoo omiaan silloisen luksuksen muuttumisesta nykyihmisen arjeksi), mutta paljon kuninkaita mielenkiintoisempi asia on siellä aikanaan pidetyt vangit heihin kohdistettuine kidutusmenetelmineen. Kidutusvehkeitä oli läsnä muutama, enkä oikein osannut päättää, olisinko mieluummin tullut venytetyksi kahtia vai rutistettua kasaan kyykkyasennossa (jälkimmäisestä aikalaiset kirkonmiehet olivat käyttäneet kuvausta ”hellish pressure”). Minua tietysti kiinnosti myös haarniskakokoelma, ja näistä hauskimpana Henry XIII:n haarniska oli ensinnäkin massiivinen sekä pituutensa suhteen (hän oli iso mies etenkin omana aikanaan) että leveyssuunnassa (mahaa oli myös). Toisekseen haarniskassa oli jykevä suojus herran omille sukukalleuksille, joille historiallisten lähteiden mukaan käyttöä löytyi suhteellisen paljon (aktiivisuuden varjopuolet saivat tuta myös kuninkaan vaimot).

On sitä tullut vaatimattomammissakin nähtävyyksissä käytyä, mm. olympiapuistossa, ja tietenkin lähialueita on tullut koluttua vaikka kuinka paljon (joihin myös olympiapuisto kuuluu), mutta ehkä tämä on hyvä jättää tähän – vaikuttavimmat tähänastiset Lontoon nähtävyydet kuitenkin tuli tässä käsiteltyä. Täällä on kevät hyvässä vauhdissa, ja kelit ovat suorastaan käsittämättömän hyvät, nimittäin tänäänkin lämpöasteita oli 16 ja aurinko paistoi koko päivän. Kevät tulee tänne sen pari kuukautta Helsinki aiemmin mitä ilmeisimmin. Tulevalle viikonlopulle ei ole ihmeitä suunniteltu (tosin ainakin St. Patrick’s taitaa olla nyt!), mutta eiköhän sitä taas kaikenlaista keksi. Jatketaan taas tästä.