Dover, Edinburgh, ja Lake District

Olen varmaankin muutamaan kertaan jo mainostanut rikasta sosiaalista elämääni täällä Lontoossa, ja ylipäänsä vilkasta vapaa-aikaani, joka ulottuu myös Lontoon ulkopuolelle. Tai no rikasta ja rikasta, mutta huomattavasti Helsingin vastaavaa varakkaampaa joka tapauksessa. Samalla kuitenkin myös työelämäni jonkin verran Helsinkiä rikkaampaa siinä mielessä, että työtäkin on paljon ja se on intensiivistä. Tästä kaikesta tohottamisesta on seurannut sellainen juttu, että tätä blogia on tullut päivitettyä huomattavan paljon vähemmän kuin mitä alun perin olin kuvitellut. Tässä joka tapauksessa taas yksi päivitys, ja tällä kertaa keskityn kertomaan tuosta Lontoon ulkopuolisesta vapaa-ajasta (ja tällä kertaa tekstin määrä korvaa kirjoitusten tiheyden). Esittelen kolme upeaa käymisen arvoista paikkaa, missä olen kolmena edellisenä viikonloppuna käynyt.

Edetään aikajärjestyksessä. Reilut pari viikkoa sitten kävin nimittäin paikassa, jossa olen haaveillut käyväni aina siitä lähtien, kun kuulin Parrish ”PMD” Smithin legendaarisen versen päätöslausahduksensa ”From the US to the White Cliffs of Dover – strictly underground funk, keep the crossover.” En tarkoita nyt Yhdysvaltoja, sillä siellä olen käynyt jo. Puhun Doverin valkoisista rantakallioista, noista hohtavista muureista, joiden harjalta saarivaltakuntaa on puolustettuvuosisatojen, jopa tuhansien ajan. Tuli siis vierailtua päivän verran Doverissa, johon sympaattisen junamatkan päätteeksi saavuin huhtikuisena lauantaiaamupäivänä. Lähestulkoon heti asemalta ulos astuttuani minua odotti majesteettinen näky: Doverin linna ylväänä vahtimassa kaupunkia ja sen rantoja. Kaupunki itsessään on ihan miellyttävä rantakaupunki, mutta jäi joka tapauksessa statistin rooliin tällä kertaa, nimittäin suuntasin melko nopeasti rantahietikon kautta (jonka äärellä oli pari parhaat päivänsä nähnyttä konferenssihotellia) ylös kukkulaa, jonka huipulla linna odotti. Eikä linna pettänyt odotuksia; kyseessä on Englannin suurin linna, joka tunnetaan myös nimellä Englannin avain (Key to England) sen strategisesti tärkeästä sijainnista johtuen. Siellä on pidetty taisteluasemia jo ennen roomalaisten invaasiota hieman ajanlaskumme jälkeen, ja olipa paikalla tärkeä rooli Britannian puolustamisessa toisen maailmansodan aikaan (ranskalaisten kanssa lähialueilla on luonnollisesti kärhämöity läpi historian). Alueella oli paljon toisen maailmansodan aikaisia komentokeskuksia, tunneleita, sairaaloita ja muita sotilaskohteita, mutta minun mielenkiintoni suuntautui keskiaikaisiin ja sitä varhaisempiin juttuihin. Muurien sisällä oli mm. saksien aikanaan rakentama kirkko, jonka tornina toimi roomalaisten rakentama majakka. Miksi jyrätä vanhoja hyvin tehtyjä rakennuksia, jos ne voi ottaa uusiokäyttöön? Itse linnakin oli upea, ja täynnä erilaisia aseita, haarniskoja, valtaistuimia, keskiaikaisia oleskelutiloja makuuhuoneita. Aiheutti sellaista lapsekasta intoa.

Linnasta lähdin vaeltamaan kohti rantakalliota, jonne oli vajaan tunnin kävely. Vaan kannatti kävellä, sillä hohtavia kalliota katsoessa ja vastakkaiselle rannalle Ranskaan tähytessä on vaikea olla kuulematta historian siipien havinaa. Harhailin pitkin kalliota kilometrikaupalla keväisessä auringonpaisteessa, ja onnistuinpa kertaalleen hukkaamaan äitini minulle lahjaksi ostaman villatakinkin, mutta kuin ihmeen kaupalla löysin paluumatkalla Doveriin. Pitkäksi aikaa asetuin vain istumaan kallion reunalle nauttimaan meri-ilmasta ja aurinkoisesta säästä. Paluu Doveriin kuitenkin lopulta koitti viiden jälkeen, ja yllätyksekseni kaupungissa tuntui olevan jonkinlainen siesta meneillään: juuri mikään paikka ei ollut auki n. neljän ja seitsemän välillä. Kävin ensin kaljalla kuulemma Doverin vanhimmassa pubissa, johon kanaalin yli uineet käyvät rustaamassa puumerkkinsä ja muutenkin juhlistamassa suoritustaan, mutta eihän siellä ollut kyökki auki. Ainoa paikka, jonka keittiö oli avoinna, oli paikallinen Wetherspoon-pubi, jonka ruoka ei mitään ihmeellistä herkkua ollut (eikä varmaan koskaan ole), mutta nälkä lykkääntyi jälleen tuntikaupalla. Sieltä sitten Lontooseen, jossa odotti taas työntäyteinen sunnuntai.

Seuraavana viikonloppuna taas tuli yhdistettyä työtä ja vapaa-aikaa – tosin, koska viikonloppu tuli aloitettua päivää normaalia aikaisemmin, ei sunnuntaityöskentely maistunut aivan niin pahalta kuin normaalisti. Lähdin nimittäin perjantaiaamuna junalla kohti pohjoista, ei enää Englantia vaan Skotlantia. Maisemien puolesta upean junamatkan jälkeen saavuin puolen päivän aikaan Edinburghiin, Pohjois-Britannian kruununjalokiveen (näimme siellä myös Skotlannin kruununjalokivet, jotka eivät olleet aivan yhtä vaikuttavat kuin Britannian vastaavat, mutta vaikuttavat kuitenkin). Seuraa sain tällä kertaa Suomesta saakka, kun Heksa saapui pitkään odotetulle saarivaltiovierailulle. Ehdimme parin päivän aikana kiivetä Arthur’s Seatille, jonka ylitimme vastakkaiselle puolelle saakka, ja siellä kävimme Edinburghin vanhimmassa pubissa (Sheep Heid Inn – oli hyvä) myöhäisellä lounaalla ja muutamalla kaljalla. Tähän väliin on hyvä mainita, että jo pulloversiona paljon arvostamani Deuchars on caskista erittäin erinomaista. Tämän jälkeen lähinnä vaeltelimme ympäri kaupunkia tunnelmaa hengitellen, ja tietenkin pubeista kaljaa juoden. Eräässä keskustan ulkopuolisessa pubissa kävimme pienet keskustelut paikallisen öljynporauslauttatyöntekijän kanssa siitä ja tästä – ja jonkin verran siltä väliltä, sillä murteesta ei koko aikaa aivan täysin selvää saanut. Kyseisessä pubissa nauttimani Birds & Bees –olut oli muuten erittäin hyvää. Ilta venyi lopulta aika pitkäksi pubeillessa Grassmarketin läheisyydessä, ja Brewdog-pubissa vierailu Jack Hammer IPA:n kerran alkoi hämärtää iltaa entisestään. Allekirjoittanut onnistui kerran hieman eksymäänkin, mutta keräsin lopulta itseni, ja pääsimme baarien sulkeuduttua kolmen jälkeen nukkumaan.

Lauantaina lähdimme heti alkuun etsimään lohturuokaa, ja ystävämme Internet sellaisen löysikin: Roseleaf satama-alueen läheisyydestä koillisrannalta. Pankkiiriystäväni nappasi taksin, ja hetken päästä olimmekin jo nauttimassa bloody maryja ja erinomaisia aamupala-annoksia – valitsemani aamupalapannuni herättää edelleen nälän vaikka täydellä vatsalla. Lyhyen lähiöpubivisiitin jälkeen palasimme tunnelmalliseen vanhaan kaupunkiin, jossa tiemme vei Edinburghin linnaan, jossa nähtävää ja maisemia riitti, eikä väkeäkään ollut niin paljon kuin pelkäsin. Tästä kävimme suorittamassa pakolliset (ja varsin miellyttävät) viskinmaistelut, vaikka todettava on, että ehkä pystyn viskistä sen tumman sokerin ja toffeen erottamaan, mutten suklaata, appelsiinia, marjaisuutta tai mitään muuta sellaista. Makueroja joka tapauksessa oli. Jälkiruoaksi nauttimani karviaismarjaolut oli myös erinomainen. Tämän jälkeen tupsahdimme keskelle paraatikonserttia, jonka huipensivat säkkipillisävelmät, joita olin salaa toivonut kuulevani (”Scotland the Brave” tietysti). Pienen pubeilun jälkeen menimme nukkumaan, koska molemmilla oli ohjelmassa työjuttuja seuraavana päivänä. Heksa lähti, ja minä luin ja kirjoitin suurimman osan päivästä uudessa airbnb-huoneessani Calton Hillillä, joka oli kaikin puolin miellyttävä paikka. Maanantaina olikin pienen konferenssin aika, jossa tapasin paljon mielenkiintoisia ihmisiä, ja kuulin kiinnostavia esityksiä.

Kaupungista jäi yleisesti ottaen erinomainen vaikutelma, tosin jälleen kerran säät suosivat melko hyvin. Itse kaupunki on riittävän suuri, ja itse asiassa väkiluvultaan Helsingin kokoisessa kaupungissa keskusta-alue tuntuu huomattavasti Stadia suuremmalta. Kiitämme erityisesti eloisaa pubi- kahvila- ja ruokapaikkatarjontaa sekä yleistä tunnelmaa ja arkkitehtuuria. Kaunis, jylhä kaupunki, joka vangitsee huomion väkisin. Moitimme kännykkäkenttää, joka on niin heikko, että katoaa käytännössä heti sisätiloihin astuessa.

Kolmas esiteltävä kohteeni on Lake District, josta palasin myöhään sunnuntai-iltana. Matkustin sinne junamatkalla Leedsin ja Lancasterin kautta, josta mukaani hyppäsi kaksi jatko-opiskeluystävääni. Tai ehkä minä hyppäsin heidän mukaansa, koska en tavoistani poiketen ollut juurikaan taustatyötä tehnyt. Leedsissä vierailun pääsyy oli Royal Armories, jossa oli valtava kokoelma kaikenlaisia keskiaikaisia aseita ja haarniskoja sekä Englannista että kaukaisemmiltakin mailta. Mukana oli myös rynkkyjä ja pyssyjä, mutta niitä ei juuri jaksanut ihmetellä; onhan niillä jo intissä päässyt rätkyttämään, eivätkä ne tehneet vaikutusta silloinkaan. Sen sijaan miekat tekivät, etenkin, kun pari paikallista keskiaikaisen miekkataistelun eksperttiä järjestivät näytöksen, joka ei peloistani huolimatta ollut hölmö, vaan suorastaan erinomainen ja varsin informatiivinen. Illaksi menimme Lancasteriin, jossa kolmaskin muskettisoturi liittyi joukkoomme, ja kävimme tietenkin katsastamassa Lancasterin vilkasta (heh) yötä (oluet olivat hyviä, etenkin paikallisen Borough-panimon).

Lopulta kuitenkin kolmikkomme saapui Lake Districtille perjantaina puolen päivän jälkeen. Junamme pysähtyi Windermeren kylään, joka on kuulemma jonkinlainen liikenneyhteysportti alueen muihin kyliin, ainakin mikäli saapuu etelän suunnasta. Menosuuntaan Windermeren ohjelmamme koostui lähinnä kylän läpi kävelemisestä Windermere-järven rantaan (n. 25 minuuttia), missä nousimme paattiin kohti ensimmäistä varsinaista matkakohdettamme, Amblesidea. Hostellivalintamme, YHA Ambleside, osoittautui oivaksi valinnaksi, sillä rakennus sijaitsi aivan Amblesiden venelaiturin vieressä, ja oli oikein siisti ja toimiva paikka, etenkin Englannin mittapuulla (englantilaiset ovat varmaan helppoja asiakkaita ulkomailla, tai ainakin pohjoismaissa, kun lähtökohtaisesti kaikki toimii paremmin kuin täällä). Päivä kului lähinnä tepastellessa ristiin rastiin Amblesiden pienehköä (joskin Lake Districtillä kohtuu suurta) kylää, ja tietenkin pubeillessa. Täällä minulle alkoi valjeta ensimmäistä kertaa kunnolla, kuinka upea tuo Lake Districtin pienpanimokulttuuri on, kun mistään ei löytynyt cask-oluita, jotka olisivat olleet jonkin muun kuin paikallisen panimon panemia. Pubit olivat oikein viihtyisiä, oli kyse terassista (Golden Rulen terassi oli oikein mukava, ihan jonkun takapihan oloinen) tai sisätiloista (ehkä sen illan pubimme MM-kisateema lähti piirun verran lapasesta, mutta jalkkiksen ystävänä ei voinut kuin peukutella). Päivän ravintolavalintamme oli Fellini’s (kiitos Johanna M. suosituksesta, jos tätä satut lukemaan), joka oli erinomainen valinta monella tapaa – joskin tunnelmasta tuli aavistuksen verran mieleen hääjuhlaravintola, mistä saimme hieman huvin aihetta.

Aamulla nautiskelimme full english breakfastin (tällainen oli ohjelmassa joka päivä, joskin myös omalla kohdallani ajoittain vegeversiona, silloin kun ei ollut edes pientä krapulaa, ja kasvismakkarat näyttivät hyviltä) Windermere-järven rannalla, minkä jälkeen lähdimme tallustamaan kohti seuraavaa kohdettamme, YHA hostellia, joka sijaitsi High Close:lla, lähellä Loughrigg:iä. Lähdimme kiipeämään mutkittelevia kävelypolkuja pitkin kohti kukkuloita (Loughrigg on – käsittääkseni – kukkulan nimi). Patikkaretki kukkuloiden yli oli epäilemättä yksi reissumme kohokohdista, sillä maisemat olivat huikaisevan kauniit, ja se täydellinen hiljaisuus, mikä yläilmoissa vallitsi, suorastaan hiveli korvia. Emme pitäneet suurta kiirettä, emmekä kävelleet aivan suorinta reittiä, vaan poikkesimme polulta useaan otteeseen, ja näin matkammekin kesti monta tuntia, vaikka linnuntietä matkaa ei tainnut olla kuin viitisen kilometriä. Hostellille (upean kukkametsän läpi) saapuessamme meitä odotti hieman hapan yllätys: ”kotiintuloaika” oli klo 23.15, jonka jälkeen asiaa sisälle ei enää kuulemma ollut. Nimimerkillä ”viimeksi näin aikaisin kotiin joskus 15-vuotiaana, ja silloinkin paljon kavereitani aikaisemmin”. No, armeijan käyneenä nuorena miehenä pystyin nielemään katkeran kalkin ja hyväksymään, että joskus sääntöjä täytyy noudattaa. Lähdimmekin pikapuoliin Elterwaterin pikkiriikkiseen kylään, josta poikkesimme läheiseen Chapel Stile:n kyläpahaseen kaupparetkelle, sillä sieltä löytyi kylien ainut (Co-op) kauppa. Löytyipä sieltä Wainwright’s Inn –niminen majatalo/pubi, missä nautiskelimme terassioluet auringonpaisteessa. Se todellinen kuningaspubi löytyi kuitenkin Elterwaterista, nimittäin Britannia Inn menee kyllä omalla listallani Englannin top 3 pubeihin saman tien. Erinomaisen laadukas oluttarjonta (mukaan lukien kaksi pubille omistettua lähipanimoiden tuottamaa olutta), leppoisa henkilökunta, maistuva ruoka ja mukava tunnelma olivat voittava yhdistelmä, ja täällä päädyimmekin kokeilemaan yhtä jos toistakin paikallista olutnautintoa.  Löysimme kuitenkin lopulta hostellille kotiintuloaikaan mennessä, ja näin tiedossa oli aikainen nukkumaanmeno – miesten dormissa kaikki muut olivat jo nukkumassa klo 23.15 – sanoiko joku ”nössöhostelli”!

Sunnuntain koittaessa lähdimme taas patikalle, tällä kertaa kohti Grasmeren (jota kutsuin koko ajan Grismereksi, ja meinasin kirjoittaa niin myös tähän) kylää, joka on mitä ilmeisimmin tunnettu gingerbread-tee-/kahvileivistään (hyviä olivat, voin suositella!). Tällä kertaa kävelyretki oli vaivaisen tunnin mittainen, mutta metsäiset maisemat olivat jälleen mieltäylentävät. Vietimme kylässä muutaman tunnin, ja lähtiessämme kohti Windermereä kolmikkomme yksi jäsen suuntasi takaisin Lancasteriin suoralla bussikyydillä. Windermeressä vierähti allekirjoittaneelta vielä kuutisen tuntia, mihin mahtui tietenkin muutama olut sekä nousu viereiselle Orrest Head –kukkulalle, josta avautui upeat maisemat joka suuntaan. Huipulla meidän jäljelle jäänyt kaksikkomme hajosi lähtevän junan takia, ja näin jäin kukkulan huipulle istuskelemaan pariksi tunniksi kirjan ääreen. Lopulta minullekin koitti lähtö kohti Lontoota – viiden tunnin junamatkan jälkeen vuokrasin Barclay’s biken Eustonilta ja pyöräilin kotiin Bethnal Greeniin.

Katsotaan, mitä seuraavalla kerralla keksii kirjoittaa. Tulevana viikonloppuna pelipaikoille saapuu odotettu vieras, muuan liskomies Lippajärveltä. Viikonlopulta on lupa odottaa tarinoita, joista kaikki eivät tänne päädy.